Veri oli kuun valossa mustaa. Siobhan poltteli kaikessa rauhassa. Hän puhalsi pitkään ulos, ja savu kohosi ohuena hopeisena patsaana tiiliseinää vasten. Aseen hihna painoi olkapäätä takin läpi ja baretin reuna kutitti otsaa. Joskus näiden kanssa piti odotella pitkäänkin, että saattoi olla täysin varma. Kerrankin kohde kampesi vielä pystyyn kurkkuosumasta huolimatta, ja oli käydä pahasti. Sellainen opetti pitämään pään kylmänä. Viimein kengänkärki lakkasi nykimästä, ja ruumis alkoi saman tien lahota. Kun jäljellä oli enää kasa mustuneita lehtiä ja risuja, Siobhan potkaisi ne levälleen ja lähti kujalta taakseen katsomatta. Bansheet piti pudottaa kertalaakista, ja siinä hän oli hyvä.
Päämajassa oli hiljaista. Connor putsasi pinttyneitä olutlaseja tiskin takana ja radiosta soi Tasmin Archerin uusi listahitti Sleeping Satellite, viikkotolkulla sama, kyllästymiseen asti. Muutama vasta heränneen näköinen veikko hämmensi kahvikuppejaan ja tuijotteli puurolautasiaan lasittunein silmin. Toisille vuorotyö sopi, toisille ei. Kaivosporukalla oli vaikeinta, ja kaikista vaikeinta O’Haralla. Takkuinen pää oli jatkuvasti nuokahtaa tiskin kolhuiseen pintaan. Siobhan taputti maastonvihreän takin olkaa kannustavasti. O’Hara oli kunnon sälli, vaikka parhaat vuodet olivatkin jo jääneet taakse. Koska loppuyönä ei ollut tiedossa muita keikkoja, Siobhan rojahti nurkkapöytään ja alkoi purkaa kivääriään osiin. Kapu oli tarkka huoltoasioista ja nosti mielellään huolimattomat soltut rinnuksista seinälle, jos huomasi laiminlyöntejä. Kapteeni Niall Hollow. Jotkut sanoivat, että kapu oli Talvihovin vanhaa kaartia, mutta eivät miehen kuullen. Sekä Talvihovi että Kesähovi olivat romahtaneet jo vuosisadan alussa ja viimeisetkin rippeet kadonneet katukuvasta 30-luvun laman päätteeksi. Jäljelle jääneiden solttujen oli ollut pakko löytää muuta työtä ja uusia lojaliteetteja. Jotain erityistä kapussa kyllä oli, sitä ei ollut kenenkään Pohjois-Belfastin pataljoonasta vaikea myöntää. Kapulle ei kukaan ryttyillyt, eivät edes pahimmat nuoret kukonpojat, joilla oli järjestään kaikilla ongelmia käskyjen tottelemisessa. Yleensä ne tokenivat kunnon turpasaunasta, joita Siobhankin oli antanut oman osuutensa.
Osat olivat levällään virttyneen kangasneliön päällä. Siobhan kiillotti tummaa metallia pala kerrallaan meditatiivisesti, kiirettä pitämättä. Holywellin sotilastukikohdasta trokattu äänenvaimennin oli osoittautunut nappivalinnaksi. Katedraalikorttelin rauniotaloissa ei yleensä ollut paljon kulkijoita, mutta koskaan ei tiennyt minne vastapuoli oli kylvänyt tarkkailijoitaan ja vakoojiaan. Talbot Streetin harjakattojen lomasta tähdätty laukaus ei ilmeisesti ollut herättänyt kenenkään huomiota. Menisi vielä aikaa, ennen kuin tappo tulisi ilmi. Tunnit kuluivat ja väkeä kerääntyi Trefoilin tummaksi paneloituun saliin hiljalleen, kuka mistäkin tehtävästä kotiutuneena. Kerryn punahattuja istui rinta rinnan Galwaysta äskettäin saapuneen sluagh-väen kanssa. Viime kuukausien mittaan kärjistyneet väkivaltaisuudet olivat hyvää ajanvietettä, johon kannatti lähteä osallistumaan kauempaakin maakunnista. Osa ajautui IRA:n puolelle ja toiset brittien, ja useimmiten asian ratkaisi raha. Siobhanin kaltaisia aatesotureita tuntui olevan vuosi vuodelta vähemmän.
Koottuaan kiväärin Siobhan vilkaisi kelloa mietteliäänä. Yötä oli vielä jäljellä, eivätkä Hinesin saarelle lähetetyt tiedustelijat palaisi moneen tuntiin. Siobhan nousi ja käveli tiskin ääreen. Kun hän istahti baarijakkaralle, Connor kopautti saman tien viskipaukun hänen eteensä.
”Talo tarjoaa”, vanha cluracan murahti. Siobhanin kulmat kohosivat melkein hiusrajaan asti.
”No mikäs nyt?”
”Kovalle kimmalle, joka hoitaa hommat. Kapu käski tarjota sitten kun Henley on raatona. Lähteny puskemaan apilaa. Helkkari kun Colum olis ollu ylpee susta.”
Siobhan oli hetken sanaton. Sitten hän heilautti palmikon olkansa yli, kulautti viskin kurkkuunsa ja sai siitä tekosyyn silmänurkkiin nousseille kyynelille.
”Henley oli helppo. Kännissä ja yksin liikkeellä Talbotilla, vanha raakki. Ei ehtinyt kitaansa aukaista. Vielä kymmenen vuotta sitten en olisi sitä eukkoa lähtenyt hakemaan.”
”Colum opetti sut hyvin, sillä oli pirunmoinen sihti.” Connor katsoi Siobhania myötätuntoisesti.
”Siitä on tänään viisi vuotta”, Siobhan sanoi matalalla äänellä. Päivälleen viisi vuotta siitä, kun joku oli ampunut Näkymättömän komppanian parhaan väijymiehen seulaksi satamavaraston seinustalle. Tekijä ei ollut koskaan selvinnyt, vaikka vastapuolen väkeä oli kuulusteltu tusinoittain. Colum oli ollut suosittu ja lisäksi reilu ja tasapuolinen, mitä ei voinut kaikista vääpeleistä sanoa. Siobhanille Colum oli opettanut kädestä pitäen kaiken, mitä aseiden käytöstä, hiiviskelystä ja murtohommista piti tietää. Ja muutakin; miten sodan keskellä jokainen jaetun nautinnon hetki oli kalliimpi kuin vuosikaupalla rauhaa. Hänen jälkeensä Siobhan ei ollut ottanut uutta rakastajaa, sillä miehen muisto teki edelleen sietämättömän kipeää. Belfastin oma sluagh-lauma oli sinä yönä saanut uuden, käheän äänen varjomaiseen kuoroonsa. Siobhan vältti niiden kohtaamista kuin kuolemaansa.
Äkillinen ryhdistäytymisliike kulki aaltona huoneen läpi ja äänten sorina vaimeni. Kapu oli astunut saliin. Hollow joutui kumartumaan mahtuakseen ovenkamanan ali; peikkosyntyisyys näkyi paitsi pituudessa, myös parissa pieniä pukinsarvia, jotka puskivat esiin viininpunaisen baretin reunan alta.
”Lepo vaan”, Hollow tokaisi möreästi. ”Missäs meidän Carmody on?”
Siobhan pyörähti tuolillaan ympäri ja teki kunniaa. Kapu nosti hänet olkavarsista pystyyn ja karjaisi:
”Niin sitä pitää! Ottakaa likasta mallia!”
Ja jatkoi vielä:
”Kiljukaulojen perään ei mitkään velliperseet uskallakaan. Carmody on tästä lähin kapteenista seuraava, ettäs tiedätte!”
Ja sitten piti ottaa kierros viskiä tapetulle bansheelle ja hurrata. Muiden melutessa kapu istui Siobhanin vierelle.
”Saarelle on reitti selvä. Aamunkoitteessa mennään. Otetaan Boyle, Flanagan ja Malley mukaan.”
”Flanagan tulee aina merisairaaksi, mieluummin vaikka O’Toole.”
”Flanagan on katos sen helvetin engelsmannikenraalin sukua, me tarvitaan se mukaan ikään kuin henkivakuutukseksi. Ei noiden kanssa ilman kannata lähteä neuvottelemaan mitään. Tulee muuten noutaja.”
Yön viimeiset tunnit kuluivat madellen. Siobhan kuunteli puolella korvalla punahattujen riehakkaan verisiä tarinoita satamakonttien alle liiskatuista brittityöläisistä ja resuisen sluagh-porukan halpojen tuopillisten saattelemaa monotonista vaikerrusta. Colum oli rakastanut tätä väkeä, jokaista riidanhaluista pikku boggartia myöten. Jopa sluagh-seurueita, jotka yleensä saivat nopeasti porttikiellon Belfastin räkäisimpiinkin pubeihin. Tuntui mahdottomalta ajatella, että mies oli nyt liittynyt samaan kasvottomaan, hahmottomaan massaan muiden levottomien vainajien rinnalle. Tappelukaan ei maistunut samalta ilman miehen ilkikurista virnettä ja alituista piipputupakan katkua. Viimein ikkunoista alkoi kajastaa harmaata valoa ja kapu vinkkasi salin toiselta laidalta. Siobhan nousi ja seurasi Hollowta ovesta ulos Malley ja Boyle kannoillaan. Flanagan kiiruhti miestenhuoneesta heidän peräänsä housujaan nostellen. Parin askelen päässä mies kääntyi ja säntäsi takaisin pubiin.
”Helkkarin putki jäi penkille…”
Palatessaan hänellä oli olallaan kulunut musta urheilukassi, jonka aukosta pilkotti metallin kiilto. Hollow oli samassa hänen vieressään ja tarrasi kassiin sähisten.
”Iso mies, pitääkö sulle olla kaikki neuvomassa? Käärit sen ensi kerralla johonkin, ei se voi tossa sojottaa, tulee engelsmannit helvetti heti ekassa kadunkulmassa silmille.” Flanagan sulloi asetta syvemmälle kassiin naama punoittaen, muttei uskaltanut sanoa vastaan.
Satamassa heitä odotti hieman kuhmuinen moottorivene, jonka kuski hyppäsi rantaan heidät nähdessään. Kapu käynnisti moottorin, ja he lähtivät Sailortownista koillista kohti nousevan auringon häikäiseminä. Tuuli puhalsi suoraan pohjoisesta ja nostatti vaahtopäitä siniharmaaseen veteen. Flanagan kävi pian hiljaiseksi ja siirtyi istumaan laidan viereen. Malley ja Boyle jaksoivat nälviä rotevaa miestä vielä senkin jälkeen, kun tämä oli alkanut oksentaa partaan yli. Kun ranta oli kadonnut näkyvistä, Hollow hiljensi vauhtia niin, että ääni kantoi helpommin moottorin pärinän yli.
”Nyt jätkät skarppina. Nämä tyypit on kovia tekijöitä, niitä ei voi suututtaa. Me halutaan niiltä iso paketti rautaa lähetyksestä, joka on eilen saapunut Holywelliin brittiperkeleiden isolla rahtikoneella suoraan Belgradista. Mulla on koko prikaatin päällikön valtuudet neuvotella niitten kanssa. Teidän pitää vaan näyttää pahoilta ja pitää putket käsillä – ”
Kapun puhe katkesi kesken, kun jokin törmäsi veneeseen rajusti altapäin. Kaikki viisi matkustajaa huojahtivat ja veneen laita melkein hörppäsi vettä. Siobhan kirosi ja tavoitteli pistoolia säärikotelosta, muttei ehtinyt vetää sitä, kun seuraava törmäys kaatoi veneen kyljelleen. Viimeinen asia, jonka Siobhan ehti kuulla ennen painumistaan uppeluksiin, oli Hollown sanaton karjunta ja Flanaganin hätääntynyt huudahdus, ja sitten vesi jo täytti hänen korvansa.
Meressä oli hämärää ja vihreää. Siobhan huomasi etäisen kiinnostuneena, että näkyvyys oli parempi kuin pinnalta käsin olisi arvannut. Hän näki Flanaganin, Malleyn ja Boylen kuplavanat etäämpänä, kun miehet vajosivat rauhallisesti syvyyteen. Siobhan käänsi päätään ja näki kapun. Hollow kävi hurjaa, äänetöntä painia valtavaa, tummanpuhuvaa hahmoa vastaan. Tilanne näytti tasaväkiseltä. Hahmon harja ja häntä hulmusivat vedessä ja kaviot polkivat väkeviä pyörteitä vihreyteen. Veneen kaatanut hevosmainen kelpie oli saanut saaliikseen heidän seurueestaan jo kolme jäsentä, jotka se myöhemmin raatelisi ja söisi pohjakivikon kätköissä. Siobhanin mielessä heräsi heikko ajatus vastarinnasta, ehkä jopa liittymisestä taisteluun kapun avuksi. Kun hän yritti liikkua, hän huomasi kätensä ja jalkansa sidotuiksi. Jokin sitkeä ja tahmea piteli häntä takaapäin lujassa otteessa. Siobhan tunsi paniikin ensimmäisen vihlaisun. Hän avasi suunsa ja ilmaa karkasi kirkkaana pilvenä pintaa kohti. Hänen korvansa juuresta kuului matalaa pulputtavaa naurua. Siobhan väänsi itsensä kaarelle ja iski kaikin voimin päällään taaksepäin. Liikkeen voima hupeni veden vastukseen, mutta jotakin hyötyä siitä silti oli, sillä hänen kätensä vapautuivat äkisti. Kääntyessään Siobhan näki pehkon sotkuisia hiuksia kuin vesiheinää ja pitkät, ohuet kädet, jotka Jenny Greenteeth, grindylow-kaartin päällikkö, oli nostanut kasvojensa suojaksi. Sormien lomasta purkautui veteen sekoittuva verivana. Samassa vetehinen kuitenkin tarrasi uudelleen Siobhanin kurkkuun ja alkoi samalla nousta pintaa kohti. Siobhan ei jaksanut vastustella. Mustuus hiipi hänen näkökenttänsä reunoilta keskustaa kohti.
Siobhan nauroi helisten ja tuuli huojutti niittyvilloja rantaniityllä. Colum sipaisi hiuskiehkuran hänen suipon korvansa taakse ja lisäsi vielä villiruusun kukinnon, kitukasvuisen mutta suloiselta tuoksuvan. Sota sujui hyvin, niin hyvin, että puolelle pataljoonasta oli suotu vapaapäivä keskellä heinäkuuta. Siobhan ja Colum olivat holtittomasta mielijohteesta päättäneet lähteä eväsretkelle pari mailia kaupungin ulkopuolelle, tiesuluista viis. Juusto ja happamat päärynät oli syöty, olut oli loppunut ja he olivat siirtyneet teräviin. Colum kumartui ja suuteli Siobhanin kaulaa. Kullanpunaiset viikset kutittivat herkkää ihoa ja Siobhan värisi. Mies mumisi vaimeasti jotain niin vanhalla pohjoismurteella, ettei siitä ottanut selvää. Siobhan vetäytyi kauemmas ja katsoi Columia kysyvästi.
”Sitä vaan että sinusta en luovu ja tuun luokses takasin mitä hyvänsä käykin”, mies sanoi hämillisesti, katsoen sivuun. Siobhan tarttui kevyesti hänen leukaansa ja käänsi miehen kasvot itseään kohti. Columin silmissä oli vihreä valo, kuin aurinko syvän veden läpi katsottuna. Valo kirkastui ja kasvoi, kunnes pinta lähestyi -.
Hinesin saaren rantakivikossa kasvoi kaislaa ja vesikauraa. Siobhan köhi kontillaan suolavettä kurkustaan. Greenteeth ja kelpie olivat painuneet takaisin aaltoihin ja heidän tilalleen oli ilmaantunut kommandopipoilla naamioituneita ihmisiä. Heidän vangitsijansa sitoivat Hollown ranteet kylmällä raudalla. Seuraavaksi oli Siobhanin vuoro, ja lyhyen, mutta perusteellisen tutkinnan jälkeen hänet oli riisuttu niin pistoolista kuin kaikista veitsistäänkin. Hänet ja Hollow pantiin marssimaan louhikkoista polkua pitkin jonon keskellä. Joukko lähti saaren keskiosia kohti vahtien vankeja herkeämättömästi.
”Vittu kelpie ja Greenteeth! Reitin piti olla selvä!”, Siobhan manasi matalalla äänellä edellään kulkevalle Hollowlle.
”Piti helvetti olla! En tiedä mitä on tekeillä”, kapu vastasi vaimeasti muristen. Äkkiä hän kompastui polvilleen soraan. Yksi kommandopipoisista sohaisi puolipeikkoa kiväärinpiipulla. Hollow horjahteli jaloilleen kiroten heikosti. Ranteista norui tummaa verta, vaikka käsiraudat eivät olleet erityisen kireällä.
”Pureeko rauta, mitä? Saamarin peikonperä”, aseella huitoja irvaili.
Oli alkanut tihuttaa ja matka tuntui pidemmältä kuin se ehkä olikaan. Viimein Siobhan ja hytisevä Hollow paimennettiin marskimaan keskellä kohoavaan aaltopeltiseen lentokonehalliin. Hollow lukittiin rahtikonttiin ja Siobhan tyrkättiin pieneen huoneeseen, jota nähtävästi käytettiin tarvikevarastona. Lukko naksahti ja Siobhan vajosi uupuneena istualleen. Jo nyt oli saatana. Näin perseelleen ei mikään keikka ollutkaan vielä mennyt. Kapun suunnitelmat olivat yleensä vedenpitäviä ja kulkivat kuin kiskoilla maaliin. Siobhan nousi ja tutki pikaisesti hämärän pikku kopin, muttei löytänyt kuin pölykerroksen peittämiä kerosiinikanistereita ja ruosteisia työkaluja. Hetken kuulosteltuaan hän hiipi varovasti ovelle. Vartijoiden äänet etääntyivät jo. Jostain kuului kumeaa kalahtelua; epäilemättä Hollow mittaili voimiaan kontin ovea vastaan. Siobhan heilautti palmikon olkansa yli ja sormeili hiuslohkoja huolissaan. Greenteethin limaiset kourat olivat saattaneet höllentää punosta liikaa. Lopulta tiirikka kilahti suortuvien seasta lattialle. Loppu oli peruskauraa, jonka Siobhan olisi osannut Columin kärsivällisen opetuksen ansiosta unissaankin. Komeron lukko aukeni ja Siobhan raotti ovea aivan aavistuksen, sitten enemmän. Lentokonehalli näytti tyhjältä, molemmista ovista kajasti päivänvaloa.
Hiiviskeltyään seinänvierien varjoissa Hollown kontin luokse Siobhan huomasi sen oven olevan selällään. Mitä kummaa? Hän asteli hiljaa hallin suuaukolle ja kurkisti ulos. Näköpiirissä ei ollut ketään ja hän syöksähti ulos kyyristyäkseen hiekkadyynin varjoon. Silmäiltyään hetken ympäristöään hän jatkoi matalana matkaansa toisen, pienemmän rakennuksen luo, ja painautui sen seinustalle, ruosteisten tynnyrien taakse. Sisältä kuului ääniä. Kaksi vartijaa juorusi aikansa kuluksi.
”Jumalauta mikä pakkaus se mimmi”, nariseva ääni sanoi.
”Äläs nyt, Carmody on iso tekijä. Nätin kuoren alla kova kuin Kilkennyn malmi, ollut pahimpia kiväärisormia kohta parikytä vuotta. Koko perhe meni vuonna ’65, siks varmaa onkin niin kylmää kyytiä. Pomot haluaa sen ihan erityisesti. Paha homma kyllä sille, omat puri.”
”Ihan tosi? Mä luulin että se iso peikkojehu sai kelpieltä turpaansa.”
”Paskanmarjat, se oli sovittu juttu”, toinen hörähti.
Siobhan valahti kylmäksi. Hänen korvissaan humisi ja seuraavat sanat jäivät kuulematta.
”… näyttää särmältä, ne tulee kohta tänne jatkamaan neuvotteluja.”
Samassa lautamökin ovi narahti, ja sisään astui kolme hahmoa. Siobhan kurkotti varovasti nähdäkseen säröilleestä ikkunasta. Hollow! Voi saatana. Voi Morriganin vittu. Kapu ja kaksi natsoista lukien korkea-arvoista brittiupseeria vetivät tuolit puisen pöydän ääreen ja istuivat juttelemaan joviaalisti kuin kirkkosunnuntaina.
”No, kapteeni Hollow, ollaanko selvillä vesillä?”, kysyi miehistä vanhempi.
”Kirkasta ja selvää. Carmody jää teille, me saadaan Belgradin lastin kamat. Ja kudit tykö.”
”Sovittu sitten. Jos saa kysyä, eikös Siobhan Carmody ole teidän paras tarkka-ampujanne? Tuliko hänellä uskonpuute vai miksi näin?”
”… siitä sen enempää. Mennyt vähän arvaamattomaksi. Pääsi käymään että sen sydänkäpy piti panna kylmäksi joku aika sitten ja vähän luulen ettei Carmody oikeen katso hyvällä semmosta.”
Siobhanin näkökentässä säkenöi pikkuisia kipunoita. Hänen kyntensä painuivat puisiin ikkunankarmeihin niin, että säleitä irtosi ja sormenpäistä valui veri. Jokaista liikettään varoen hän laskeutui kankeasti istualleen tynnyrien varjoon ja tuijotti eteensä mitään näkemättä. Sitten hän nousi ja hiipi takaisin lentokonehalliin. Tarvikevajasta löytyi sorkkarauta, joka istui napakasti käteen. Kokonsa puolesta hän ei kapulle pärjäisi, mutta ruosteinen rauta ja puhdas murhanhimo tasaisivat tilejä mukavasti. Siobhan jäi väijyyn hiekkadyynien lomasta pilkistävän kallionlohkareen taakse.
Tarkka-ampujan kärsivällisyydelle oli käyttöä, kun sadekuuro toisensa jälkeen pyyhki saaren karua maisemaa. Siobhan laski aikansa kuluksi tiiroja, suokukkoja ja meriharakoita, jotka tepastelivat pelotta jättäen haparoivaa kirjoitustaan märkään hiekkaan. Viimein lentokonehallia lähestyi pitkä hahmo, jonka vaaleiden hiusten lomasta pilkistivät pienet sarvet. Siobhan kiitti hiljaa mielessään sotarouva Morrigania, että Hollow oli yksin. Kun mies oli astunut sisään halliin, Siobhan kiihdytti matalaan juoksuun askelet keveinä karkeassa hiekassa. Hän livahti ääneti sisään ja räpytti silmiään saadakseen näkönsä tottumaan hämäryyteen. Hollow oli juuri ehtinyt avata tarvikekopin oven. Parilla askelella Siobhan oli puolipeikon takana. Hän otti viistosti vauhtia ja iski miestä koko kylmän vihansa voimalla takaraivoon. Sorkkarauta kalahti luuhun kiitettävän kumauksen saattelemana, ja Hollow romahti kasvoilleen betonilattialle. Samassa ulkoa kuului melua ja huutelua.
”Mitäs Hollow yksin tänne läksit, miehellä jotain omaa kivaa mielessä?”
Äänestä päätellen tulijat olivat jo melkein hallin ovella. Siobhan ei haaskannut aikaa kiroiluun, vaan pinkoi takaovelle ja sujahti siitä ulos.
Juostessaan henki kurkussa rantaa kohti Siobhan laskeskeli huohotuksensa lomassa, kuinka paljon brittien joukkoja Hinesin tukikohdassa mahtoi pesiä, ja kauanko Hollown heräämiseen menisi. Ilman häntä he eivät löytäisi Siobhanin jäljille Trefoiliin. Ennen rantaviivaa hän taittoi länteen päin, jossa hämärästi muisteli saaren varsinaisen sataman sijaitsevan. Ainakaan vielä ei kuulunut takaa-ajajien ääniä. Morrigan katsoi hänen puoleensa jo toisen kerran, kun satamakonttien länsipuolelta löytyi rantaan vedetty pieni moottorivene, melkein samanlainen kuin kelpien kaatama, ja vieläpä lukitsematta.
Vapisten kuin horkassa Siobhan tarrasi veneen laitaan ja perämoottorin vipuun ja koitti olla oksentamatta. Matkalla takaisin Belfastin satamaan hän selvitti päätään uittamalla sitä hyisessä merivedessä. Kuinka moni pataljoonan väestä uskoisi hänen tarinaansa ja kuinka monta muuta hän ehtisi käännyttää puolelleen ennen brittien tuloa? Vanhat parrat seisoisivat varmasti hänen takanaan, mutta yhtä varmasti joku syyttäisi Siobhania petturuudesta ja muiden kuolemasta. Jos olisi jokin keino todistaa muille Hollown määränneen Columin kuoleman, lopputulos olisi vääjäämätön…
Trefoilin etuovi oli yhtä kolhuinen ja säänsyömä kuin lähtiessä. Connorin pelargoniat varistivat verenvärisiä terälehtiään. Mikään ei viitannut siihen, että Hollow olisi ehtinyt Siobhanin edelle. Siitä huolimatta Siobhan käytti muutaman kallisarvoisen minuutin katolla räystäänkorvassa ovea tarkkaillen, empien veneessä keksimänsä ratkaisun käyttökelpoisuutta. Ja katkeraa hintaa. Siobhan pudottautui kevyesti etupihan kiveykselle kukkapurkkien väliin, asteli oven luokse ja potkaisi sen sisään kaikin voimin.
”Pataljoona huomio! Meidät on petetty! Joka sorkka aseisiin!”
Äkkiä puhjenneen hälinän keskellä Siobhan loikkasi baaritiskin päälle seisomaan ja korotti uudelleen äänensä.
”Britit on kintereillä ja Hollow on se saatanan juutas, joka meidät myi!”
Nyt sali hiljeni kuin lumouksesta. Kulmia kurtisteltiin, parrat ja hiukset sojottivat pystyssä järkytyksestä. Ennen kuin ensimmäinen epäilijä ehti avata suunsa, Siobhan kiljaisi kimeällä äänellä:
”Belfastin sluagh! Varjojen harmaa väki! Siobhan Carmody kutsuu teitä.”
Ne tulivat kahden henkäyksen välissä. Nyt ei oltu olusilla eikä nuhjattu nurkissa. Sluagh tuli kutsuttaessa koko synkän tehtävänsä vahvuudella, rivistöittäin hahmottomia haamuja, joista silmä lipesi sivuun. Jonka niitä pyysi täytyi olla hullu tai epätoivoinen, ja Siobhan arveli etäisesti olevansa ehkä molempia. Sali tuli ääriään myöten täyteen myrskypilven väristä, hiljalleen kuhisevaa massaa, joka tuntui levittäytyvän seiniä laajemmalle. Pataljoonan soltut häämöttivät epäselvinä haamujen läpi. Siobhan sormeili hermostuneena kaulassaan roikkuvaa pientä nahkapussia ja veti sieltä varovasti muutamia kuivia terälehtiä.
”Minä kutsun Colum Maguiren henkeä. Minä kutsun sen rakkauden tähden, jota häneen tunsin, tämä ruusu sen merkkinä. Tule ja kerro kuka sinut surmasi!”
Painostavaa hiljaisuutta kesti vielä hetken. Sitten muodottomasta laumasta erkani yksinäinen, pitkä hahmo. Se kumarsi Siobhaniin päin, eikä Siobhan voinut katsoa sitä kasvoihin. Colum se oli, mutta harmaana kaikuna itsestään. Haamu alkoi puhua äänellä, joka samaan aikaan kumisi kuin hautakammio ja kohisi kuin tuulenpuuska ennen rajuilmaa. Se kertoi Trefoilin tupaten täydelle salille, kuinka Hollow oli järjestänyt väijytyksen ja tappanut parhaan upseerinsa, joka oli saanut tietää salavihkaisesta kaupankäynnistä kapun ja vastapuolen välillä. Kun haamu vaikeni, Siobhan selvitti kurkkuaan, mutta ei tahtonut saada ääntä ilmoille. Hän aloitti käheästi, ääni vähitellen voimistuen.
”Minä lupaan teille, Belfastin sluagh, kapteeni Niall Hollown hengen. Vannon sen Morriganin korppien nimeen. Jos ette häntä saa, voitte viedä minut.”
Haamujen kanssa asiointi oli eläville vaarallista: Ne halusivat hinnaksi jonkun sielun, ja viattomat kelpasivat siinä missä syyllisetkin. Sluaghin kutsujalla oli parasta olla tarjota joku muu itsensä sijasta, jollei halunnut lähteä harmaan joukon matkaan. Nyt kun lupaus oli annettu, varjokuoro haihtui tummien paneeliseinien sisältä kuin sumu aamunkoitossa.
”Pataljoona huomio! Tänne lappaa kohta brittiperkelettä niin että silmissä vilisee. Lähetäänpä järjestään niille vähän yllätystä ettei tylsäksi käy. Tänne ei jää kukaan, kaikki pihalle mars.”
Sali alkoi tyhjentyä äänekkään puheensorinan ja satunnaisten innonkiljahdusten säestyksellä. Pörröpäinen O’Hara näytti kasvaneen kymmenen senttiä ja uneliaisuus oli tiessään, kun kaivosmaahinen kiiruhti muiden mukaan hampaisiin asti aseistettuna. Connor ojensi murahtaen Siobhanille tiskin takaa kiväärin, joka oli jäänyt reissusta aamulla lähtiessä. Itselleen vanha cluracan kaivoi salakätköstä pitkäpiippuisen aseen, joka näytti vähintään sata vuotta vanhalta.
”Tämmöiseen vielä ruveta tällä iällä. Vaan sujuu se vanhaltakin. Columin puolesta!” ja Connor teki kunniaa Siobhanille ennen kuin köpötti lukitsemaan baarin ovia.
Jaettuaan päällystölleen käskyt Siobhan nousi kattojen tasolle seuraamaan tilanteen kehittymistä. Murentunut tiilireunus painoi leuan alla, kun hän makasi savupiipun varjossa Trefoilin etupihaa tarkkaillen. Normaalisti hän olisi johtanut joukkojaan kaiken keskeltä. Hollow oli hänen ainoa kohteensa, ja sen lisäksi epäonnistuminen merkitsisi joutumista ikuisuudeksi sluaghin sekaan. Vain hetken odottelun jälkeen ensimmäiset engelsmannit törmäsivät pihalle kiväärit ojossa ja ammuttiin niille sijoilleen. Seuraavat tulivat varovaisemmin ja ylöspäin vilkuillen. Hollowia ei näkynyt joukossa. Siobhan jätti komennon upseereilleen ja lähti etsimään entistä komentajaansa kauempaa. Donegal Streetia alas, Pyhän Patrikin katedraalin nurkille. O’Hara näkyi jäljittävän vastapuolen kaivosväkeä vihreä tuli silmistä leiskuen ja huikkasi, että Hollow oli nähty jossain Talbotin tienoolla vain hetki sitten.
Talbot Streetin viistot katot olivat sateesta märät, kun Siobhan tasapainotteli harjalla tarkkaillen samalla kapeaa kujaa rakennusten välissä. Tuntui oudolta ajatella, että vasta aamulla asiat olivat olleet normaalilla tolalla, keikkoja oli hoidettu ja kapu oli pyörittänyt pataljoonan operaatioita niin kuin vuosikymmenten ajan tähänkin asti. Nyt vastuu oli Siobhanilla. Hän yritti keskittää ajatuksensa nykyhetkeen tulevaisuuden sijasta; huominen huolehtisi itsestään, jos sinne asti päästäisiin. Tupakkaa teki mieli, mutta taskut olivat tyhjää täynnä.
Alhaalla varjoissa tapahtui jotakin. Siobhan painui mahalleen ja kiepautti kätensä savupiipun ympärille tueksi. Connor oli toikkaroinut kujalle ja rojahtanut puoliksi istualleen seinää vasten. Vanhan cluracanin nuttu oli veren tahrima mahan kohdalta ja antiikkinen ase jäänyt jonnekin. Hänen perässään tuli Hollow. Puolipeikko asteli kiireettä lätäköiden halki ja kyykistyi Connorin luo puoliksi metallitynnyrien taakse. Siobhan sihahti tahtomattaan ja manasi mielessään huonoa tähtäyskulmaa. Sopivaa hetkeä joutuisi odottamaan. Veitsi välähti kujan puolivalossa ja Hollow mutisi matalalla äänellä jotakin. Connor murahti vastaukseksi uhmakkaasti. Murahdus venyi ja kohosi ulvahdukseksi, sitten asteittain kiljunnaksi. Siobhan räpytteli kyyneliä silmistään ja puri huuleensa, ettei hyppäisi saman tien cluracanin avuksi. Mahdollisuuksia saada Hollow hengiltä olisi vain yksi ainoa. Siobhan halusi uskoa, että Connor ymmärtäisi kyllä. Vihdoin Hollow vaikutti saaneen tarpeekseen, ja kiljunta katkesi äkisti. Mies alkoi suoristautua. Siobhan tuki kiväärinperää kattotiiliin ja odotti, odotti, vielä sentin, vielä toisen, kunnes puolipeikon pää oli kohonnut täysin näkyviin tynnyrien takaa. Ase potkaisi, ääntä ei juuri kuulunut. Kuin jotakin aavistaen Hollow nykäisi päätään sivuun ja luoti osui ohimon sijasta kaulan ja hartian väliin. Mies paiskautui vasten seinää ja vajosi sen viertä kiveykselle.
Siobhan laskeutui kiireettä palotikkaita kujalle. Ilta hämärsi, katuvalot eivät olleet vielä syttyneet. Hän kiersi tynnyrit ja löysi Hollown makaamasta selällään, veri kurkusta pulputen. Miehen silmät olivat raollaan, pupillit laajentuneet ja eri paria. Siobhan potkaisi kapua kylkeen ja mies yritti käpertyä kasaan, mutta ei onnistunut. Siobhan poimi veitsen käteensä ja taputteli miehen takin etumusta kunnes löysi tupakka-askin. Hän pani palamaan ja veti hermosavut. Kuun heikko kajo alkoi ohentaa kujan hämäryyttä. Siobhan tallasi tumpin saappaankannalla ja kyyristyi Hollown pään viereen. Hän tarttui puolipeikkoa tukasta ja asetti veitsen tämän kurkulle. Sitten hän kuiskasi käheästi:
”Kapu lähtee puskemaan apilaa. Onko jotain sanottavaa?”
Hollow vaikeni ja Siobhan liikautti terää. Lopulta mies vastasi:
”Colum tiesi mitä on meneillään. Ei voitu muuta.”
Siobhan puri hammasta ja nyökkäsi ilmeettömänä. Sitten hän kiskaisi Hollown päätä taaksepäin ja vetäisi veitsellä syvän, tyydyttävän, lopullisen viillon. Veri pulppusi mustana karkeille mukulakiville ja niiden väleihin. Siobhan kuuli tuulen kohahduksen kuin myrskyn edellä ja näki silmänurkastaan harmaiden varjojen kerääntyvän. Hän nousi ja veitsi kilahti hänen turrasta kädestään. Hetken Siobhan seisoi kuin päämäärää vailla. Kapu yritti koristen vetää henkeä, kerta kerralta heikommin. Siobhan ei jäänyt odottamaan viimeistä pihausta.
(c) Elli Leppä