Muistan sen kesäyön hyvin. Siitä on kymmenen vuotta, ehkä ylikin. Isosisko tuli herättämään minut ja kuiski hätäisesti, että nyt on, veli veikko, oikea haamu naapurin pihalla. Katri yritti pelotella minua sellaisilla asioilla, vaikka saattoi lopulta pelätä itse enemmän. Hiivimme katsomaan ulos siskon huoneen ikkunasta, ja heti minulle selvisi, että naapurin ukko Kaapohan siellä laahusti pihallaan ristiin rastiin lakana tai mikä lie kaapu harteillaan. Peittelimme tirskumistamme, jotta vanhemmat eivät olisi heränneet. Mutta sitten Kaapo huomasi meidät ikkunassa! Kyykistyimme piiloon niin nopsaan, että minä löin leukani pöydänkulmaan.
Siitä tapauksesta minulle jäi muistoksi arpi leuan kärkeen, ja naapurin ukon nimi muuttui muotoon Kaapu. Minusta hänen silmissään oli jotain epätodellista, mutta Katri ei sitä nähnyt tai ei vain halunnut myöntää nähneensä.
Kaapu kuoli viime keväänä, ilmeisesti samana päivänä kun minä valmistuin Kuvataideakatemiasta. Minun oli vaikea sisäistää sitä. Oikeastaan tykkäsin Kaavusta jollain esoteerisellä tavalla, vaikkemme koskaan paljon jutelleetkaan. Olin jotenkin aina kuvitellut, että hän on vanhempi kuin taivas ja vieläpä kuolematon. Mutta kai hän oli lopulta ihan tavallinen ihminen. Tai no, ehkei tavallinen, kuten viime aikaiset tapahtumat osoittivat, mutta ihminen kuitenkin.
*
Ihmettelin elämääni ja uraani välivuoden verran. Tein sekatöitä ja reppureissuja. Maalaustaiteeni taantui vähitellen pelkäksi harrasteluksi, ja mietin, mitä hittoa minä sillä oikein tekisin. Kysyin monesti itseltäni, miksi haluan taiteilijaksi, koska meikäläisiä on muutenkin ihan liikaa. Jos haluaa erottua massasta, on rämmittävä luovuuden kiirastulen läpi. Halusinko sitä todella? Kouluaikoina olin pysytellyt pitkälti klassisissa, realistisissa öljyväritöissä, ja yhä minä niissä jumitin. Tuskailin sen kanssa, että jotain uutta, jotain omaa täytyisi keksiä. Mieleni taka-alalla pesi sellainen kutina, että jotakin siellä kypsyi, mutta vielä ei omasta taiteilijan äänestäni ottanut selkoa.
Eräänä alkukesän päivänä puhuin isän kanssa puhelimessa. Hän kertoi, että naapurin ukon talo oli yhä koskematon, eikä miehen kuoleman jälkeen siellä ollut käynyt kukaan. Kaavun ainoa poika asui ulkomailla, ja heidän välinsä olivat ilmeisesti olleet muutoinkin kovin etäiset. Muista lähiomaisista ei meillä ollut tietoa. Isä jo tuumasi, että käy tuikkaamassa talon tuleen ennen kuin mokoma röttelö happanee ja romahtaa jonkun seikkailevan lapsen niskaan. Sain kammettua isän tuhoaikeita tuonnemmas sillä selityksellä, että mökistä voisi löytyä arvokasta antiikkia. Isä sanoi, että saisin etsiä sellaiset ihan itse. Soitin siitä paikasta Katrille, ja sovimme reissun porukoiden luokse jo parin viikon päähän. Olin oikeastaan odottanut koko kevään, että pääsen telttailemaan lapsuudenkodin pihaan. Lempeänä kesäyönä maaseudulla sai paremmat unet kuin kaupungissa pätsimäisessä asunnossa olisi voinut kuvitellakaan.
Tai siis yleensä sai.
*
Kaavun talo oli aivan lapsuudenkotini vieressä. Seuraavaan naapuriin olikin sitten kilometrin matka. Oli kesäkuun ensimmäinen lauantai, iltapäivän puolta, kun kokeilimme Katrin kanssa kuolinpesän ovenkahvaa taskulamput käsissämme. Ovi oli tietenkin lukitsematta, kuten ennen vanhaan oli tapana. Olisimme varmaankin tunteneet itsemme rikollisiksi, jos se olisi pitänyt tiirikoida auki. Mutta lukitsematon ovi oli kuin tervetulotoivotus. Ainakin melkein. Pientä luvattoman puuhastelun kaltaista jännitystä niskavilloissa nimittäin tuntui.
Heti eteisessä meitä tervehti hieman ummehtunut, vanha haju, mutta ei onneksi homeen saati kuoleman löyhkä, vaan sellainen pehmeä ja hyväntahtoinen tunkkaisuus. Talo oli pieni ja sokkeloinen. Siinä oli huoneita enemmän kuin ulkoa päin saattoi päätellä. Emme olleet siskon kanssa kumpikaan käyneet sisällä aiemmin, pihalla vain. Vaikka oli kesäpäivä, oli sisällä hämyistä, ja sen vuoksi taskulamput tulivat tarpeeseen. Rojua ei ollut hirvittävän paljon, mutta hyllyissä, kaapeissa ja senkeissä riittäisi silti tutkittavaa. Päätimme kuitenkin aloittaa ullakolta, koska se tuntui jännimmältä.
”Täällä on yllättävän siistiä”, Katri sanoi.
”Riippuu vähän, kenen mielipidettä kysytään”, vastasin neulanohut piikki äänessäni.
”No siis ei oo mitään sentin pölykerrosta joka paikassa.”
Aloimme käydä läpi lukuisia pahvilaatikoita taskulamppujen valossa.
”Täällä on varmaan koko suvun historia”, tuumasin.
”Oliko Kaavulla oikein sukukin?” Katri virnuili.
”Se oli, kato, viimeinen suurista muinaisista”, jatkoin vitsailua.
”No siinä tapauksessa se ei voi olla kuollut.” Samassa Katri kirkaisi ja säpsähti niin, että lamppu lensi hänen kädestään lattialle.
Pyörähdin ovea kohti ja näin kalmankalloisen, tummanpuhuvan haamun leijumassa oviaukon vieressä. Sydämeni teki pari lisälyöntiä.
Räpyttelin silmiäni, sydämeni rauhoittui. Tarkemmin katsottuna haamu olikin henkarissa roikkuva frakki housuineen ja kauluspaitoineen. Samassa naulassa riippui koiran pääkallo. Naurahdin kuivasti, vaikka kylmät hikipisarat valuivatkin kylkiäni pitkin.
”Kaavun viimeinen källi. Oli se, perkele, ukko.”
”Älä viitsi. Meinasin nielaista kieleni”, sanoi Katri ynseästi.
Jatkoin laatikoiden penkomista.
”Eikös Kaavulla ollut lapsia?” kysyin. ”Täällä on jotain lasten tavaroita.”
”Yksi poika vissiin”, Katri sanoi ja sohi lampullaan olkani yli. ”Värityskirja.”
”Ei kun Väristyskirja. Sullehan tää sopis, jos et osaa vielä lukee.”
”No just. Mikähän juttu toi on?”
Avasin vihkosen varoen. Se ei näyttänyt juurikaan kuluneen käytössä, mutta vuosikymmeniä ullakolla maattuaan oli jo hieman rapeassa kunnossa. Sivuilta paljastui hyvin erilaisia, toinen toistaan kummallisempia kuvioita: kulmikkaita, sulavalinjaisia, sykkyräisiä ja abstrakteja. Kaikki olivat värittämättä.
”En tiedä, onko toi tosi surullista vai tosi häiritsevää”, Katri sanoi hiljaa.
”Ehkä vähän molempia.”
”Onko kannen takana nimee tai vuosilukuu?”
Tarkistin. ”Ei oo mitään.”
”Otetaan mukaan. Ehkä se on joku keräilyharvinaisuus. Mindfulness-värityskirja ajalta ennen kuin koko termii oli keksitty.”
Siirtelin laatikosta papereita sivuun. ”Täällä ois kyllä puuvärikyniä.”
Vaihdoimme siskon kanssa merkitsevät katseet. Muuta ei tarvittu, kun tartuimme kyniin ja aloimme värittää ensimmäisen sivun kuviota.
Kului ehkä puolisen tuntia. Väritimme suunnittelematta ja puhuimme niitä näitä, arkisia asioita. Katri kertoi, kuinka hänen pikku tyttönsä on kasvanut, ja että työpaikalla on taas YT-neuvottelut. Minä huokailin taiteilijan tuskaani. Kun viimeinen palanen oli saanut värinsä, hiljennyimme katsomaan luomustamme.
”Mitä ruttoo? Näitkö sä tän etukäteen?” Katri kysyi.
”E-en. En mä erottanut siinä mitään. Luulin, että se on vaan joku abstrakti kuvio.”
Värittämämme kuvio esitti hirvittävää, muhkuraista, hampaatonta otusta, joka ojenteli teräviä kynsiään meitä kohti.
”Tää on kyllä liian karmiva värityskirja mulle”, Katri sanoi.
Minusta taas tuntui siltä kuin olisimme luoneet jotain. Mieleni taka-alalla itänyt kutina sykähti voimakkaammin.
”Laitetaan se pois”, Katri sanoi ja läpsäytti vihkon kiinni.
Samassa hän hytisytti harteitaan ja katsoi minua kysyvästi. Minäkin tunsin sen; kylmänväreet kulkivat koko kehoni lävitse. Tai ehkä ne olivatkin sellaisia mukavan lämpöisiä väreitä.
”Äläs nyt, anna mä vilkasen vielä.” Nappasin vihkon siskon kädestä ja käänsin etusivun esiin.
Värit olivat kadonneet.
”Häh? Mitä sä teit? Kerkesitkö sä repästä sen sivun –”
”No en tietenkään!” Katri tiuskaisi. ”Tässähän se on. Eikö tää oo se sama kuvio?”
Katsoin tarkemmin, ja koska värittämämme hahmo oli vielä mielessäni, saatoin erottaa sen tyhjäksi pyyhkiytyneistä kuvioista.
Katrin ilme oli samanlainen kuin äidillä, kun tämä torui minua jostakin kolttosesta.
”Late hei. Et kyllä palaa niihin lapsuuden haamujuttuihin. Oot jo iso poika.”
”Häh? Mitä haamujuttuja tässä muka on? Ja sähän niillä aina koetit pelotella.”
”Ja sulle ne meni vähän liikaakin päähän”, Katri huokaisi. ”Eiköhän nää antiikit ollu tässä. Mä meen takasin porukoille”, hän sanoi ja vilahti ulos frakkihaamun vieritse.
”Eihän tässä ehditty kattoo kun pari laatikkoo”, huikkasin perään, mutta askeleet kopisivat jo rappuja alas.
Jäin selaamaan Väristyskirjaa. En tohtinut värittää enempää, vaikka se houkuttelikin, vaan sujautin vihkon reisitaskuuni. Pengoin vielä pahvilaatikkoa, jossa Väristyskirja oli maannut ties kuinka monta vuotta tai vuosikymmentä, mutta en löytänyt muuta mielenkiintoista.
Lähtiessäni pysähdyin katsomaan koirankalloista frakkia seinällä. Oikeastaan toivoin, että se olisi herännyt henkiin ja puhunut talon isännän äänellä. Olisin voinut kysyä, että mitäs miehiä sitä oikeastaan oltiinkaan?
*
Kun illalla oikaisin itseni vanhempieni etupihalle pystyttämääni vanhaan telttaan, alkoivat Väristyskirjan kuviot pyöriä silmissäni. Ne sekoittuivat unimaailmaan, jossa seikkailin muinaisten henkiolentojen kanssa. Se oli yhtä aikaa kiehtovaa ja painajaismaista.
Yön pimeimpänä hetkenä katkesi sikeä uneni siihen, kun teltan seinää viillettiin hitaasti halki. Tokkuraisena en alkuun tiennyt, näinkö vielä unta. Mutta kun sain pääni selväksi ja toivuin alkusäikähdyksestä, olin varma, että asialla oli Katri.
”No voi helvetti nyt, ei ois tarvinnu rikkoo telttaa”, sanoin kärttyisesti.
Terä teki viiltonsa alas asti ja vetäytyi sitten. Tuli hiljainen hetki, enkä nähnyt siskon hahmoa kangasta vasten.
Sitten teltan seinä vedettiin hitaasti kahtia. Aukossa kyyristeli muhkurainen hirviö, jonka kuolemanharmaa, kelmeä iho heijasti kuun valjua valoa. Sen leveästä, hampaattomasta suusta valui tahmaista sylkeä ja kuului rosoista, möreää huokailua.
Hengitykseni salpaantui, raajani jäykistyivät. Yritin perääntyä ahtaan teltan nurkkaan, mutta otus tarrasi päästäni molemmin käsin ja kiskaisi minut ulos nurmelle. En saanut huudettua lamaannukseltani. Availin suuta yrittääkseni, mutta silloin otus työnsi kalmanhajuisen kouransa suuhuni. Pihtien tavoin sen kynnet tarttuivat alaleuan etuhampaisiin, väänsivät ja kiskaisivat. Kallossani soi ällöttävä rusahdus, kun hampaat irtosivat. Kipu iski kuin salama, ja veren lämpimän rautainen maku tulvahti suuhuni. Ennen kuin menetin tajuntani, ehdin nähdä otuksen vaappuvan kohti kesannolla olevia peltoja.
*
Heräsin auringon noustua mutta niin varhain, että muut olivat vielä unessa. Saman tien mieleeni palasivat hirviön selkäpiitä hyytävä ääni ja etova löyhkä. Järkeni koetti vielä pistää vastaan keksimällä häthätää selityksen Katrin äärimmilleen viedystä kepposesta. Mutta ei sisko voinut olla niin julma ja taidokas. En voinut laittaa yöllistä myöskään painajaisunen piikkiin, sillä sain syljeskellä hyytynyttä verta suustani. Leukani oli tulessa, hampaita puuttui. Sentään en ollut sammunut selälleni ja tukehtunut verenvuotoon.
Horjuin sisälle siistiytymään. Huuhdoin suuni, nappasin pari särkylääkettä ja jäin olohuoneen sohvalle imeksimään jääpalaa. En siinä tilassa oikein osannut muutakaan.
Äiti herätti minut seitsemän pintaan.
”Siinäkö sie ootkin nukkunut?”
”Häh? Ei kun teltassa, mutta nousin jo vähän aikaa sitten.”
”Miks sie puhut tuolleen?”
Vein käden suuni eteen. Kipu jyskytti lääkkeistä huolimatta. Katri laskeutui yläkerrasta ja jäi katsomaan meitä pyörein silmin.
”Ham-hampaat”, sönkkäsin ja samassa tajusin, mikä se otus oli ollut. Irvistin, jotta naiset näkisivät kaksi puuttuvaa alaetuhammastani.
”Herran pieksut!” äiti ähkäisi, istui viereeni ja käänteli päätäni. ”Missä sie oot rymynny?”
”Eiku hammaspeikko kävi”, sanoin ja yritin hymyillä, vaikka oikeastaan käteni tärisivät kivusta, vähän pelostakin.
Katria ei hymyilyttänyt yhtään.
”Elä nyt sano, että sie kiskoit hampaas irti, että saisit hammaspeikolta rahaa. Aikuinen mies!”
”Ainahan Late on kaikenlaisiin mörköihin uskonu”, Katri sanoi väsyneellä äänellä.
”Vai siekö se oot taas veljelles tehny kolttosen? Tais mennä nyt liian pitkälle”, äiti torui kädet lanteillaan, tuttu ilme kasvoillaan.
”Ei se Katri ollu. Tota niin, mä kaaduin yöllä ja löin hampaat portaisiin.”
”Mitenkä ne hampaat tuolla lailla pullahti irti?” äiti ihmetteli.
”Ainahan mulla on ollu hampaiden kanssa ongelmia”, sanoin totuudenmukaisesti.
”No sitä ei oo puuttunu”, äiti myönsi ja lähti hakemaan kylpyhuoneesta lääkintätarpeita.
Katri nakkeli minuun väliin pelokkaita, väliin vihaisia katseita, kun äitini, eläköitynyt sairaanhoitaja, tarkasti purukalustoni. Äiti usutti minua päivystykseen, mutta vakuutin olevani kunnossa ja että selviäisin maanantaihin ateriajauheilla ja soseilla.
Kun äiti lähti ulkoiluttamaan koiraa ja isä vielä kuorsasi, istahti Katri viereeni sohvalle.
”No, selitähän”, hän sanoi vaativasti.
”Hammaspeikko se oli, niin kuin sanoin. Se oli ihan samanlainen kuin siinä kuvassa.”
”Joo, just, ymmärrän. Sä nyt käännät kaikki ne lapsuuden pelottelut mua vastaan.”
”Enhän! Enkä mä niistä kanna mitään kaunaa.”
”Vieläkö sä uskot, että kummituksia ja hirviöitä on oikeesti olemassa?”
”En vielä hetki sitten uskonu, mutta nyt on vähän eri homma.”
Katri huokaisi raskaasti. ”No tuu sanomaan sitten, kun se hammaspeikko tulee takaisin. Ehkä mäkin sit uskon. Sitä ennen pitänee niellä tuo sun kaatumistarina.”
”Ehkä se ei tuu takaisin. Ehkä meidän pitää värittää joku muu kuva.”
Katri katsoi minua pitkään. Hän selvästi harkitsi asiaa. Siskon epäilevästä katseesta huolimatta huomasin aavistuksenomaisen tärinän hänen käsissään.
”Entä jos seuraava vie sulta maksan tai sydämen?” hän kysyi.
”Tai sulta.”
”Ei helvetti, antaa olla tollaset pelleilyt.” Katri nousi ripeästi ja puisteli hartioita mennessään.
*
Illalla televisio pauhasi lauantai-illan viihdeohjelmaa. Istuimme koko perhe olohuoneessa kylpytakit yllä ja hörpimme saunajuomia. Minä loihdin vaivihkaa esiin Väristyskirjan ja aloin selata kuvia tarkalla silmällä.
”Onko tuo joku siun vanha värityskirja?” äiti kysyi.
”Ei kun tää on sellanen… aikuisten värityskirja”, suhisin puuttuvien hampaideni läpi.
Isä hymähti. ”Niitä nykyajan mindfulness–kotkotuksia, vai?”
”Jotain sellasta”, tokaisin. Tunsin Katrin varoittavan katseen korventavan minua.
Muut onneksi keskittyivät tv-hupailuun, joten minä saatoin uppoutua vihkoseeni. Koetin löytää sivuilta mahdollisimman harmittoman näköisen otuksen, mutta se oli vaikeaa, koska värittämättömistä sekasotkuista oli hankala saada selkoa. Valikoin lopulta yhden ja aloin värittää sitä pikku hiljaa. Ajattelin, että mörön on pakko hahmottua edes vähän ennen valmistumistaan, ja ehkä voisin perua koko jutun, jos se näyttäisi liian pahalta.
Ilta kului ja vetäydyimme lopulta yöpuulle. Päätin tuon yön nukkua vanhassa huoneessani yläkerrassa – tai ainakin olla nukkuvinani.
Valvoin vielä keskiyön jälkeen ikkunan ääressä. Olin värittänyt loppuun kuvan, joka esitti aika perinteistä haamua. Oli se vähän karmiva, muttei sentään mikään sieluja syövä räyhähenki. Värit olivat taas pyyhkiytyneet sen sileän tien ja väristykset kulkeneet selkääni pitkin, kun olin sulkenut vihkon.
Aloin jo nuokkua, kun haamu lopulta ilmestyi naapurin pihaan. Oitis palasi mieleeni se yö lapsuudesta, kun olimme Katrin kanssa seuranneet lakana harteilla haahuilevaa naapurin ukkoa. Ei tämä haamu ollut täsmälleen muistini mukainen, mutta silti se herätti ajatuksia.
Oliko lapsena näkemäni yöllinen hiippari sittenkään ollut Kaapu? Ehkä se olikin ollut oikea haamu, jonka Kaapu oli värittänyt ulos Väristyskirjasta. Sama haamu, jonka minä nyt olin värittänyt olevaksi. Seurasin olennon luonnotonta, päämäärätöntä liikkumista pihalla. Vasta sitten tuli mieleeni herättää Katri. Nousin lähteäkseni, mutta kun hetkeksi laskin katseeni haamusta, se ehti kadota. Menin aivan kiinni ikkunaan ja kurkistelin joka suuntaan.
Haamu astui uudelleen esiin pensasaidan läpi. Se käänsi kasvonsa hitaasti ylös ja katsoi minua mustahampainen suu kammottavasti ammollaan. Sitten se ampaisi lentoon suoraan minua kohti valtavalla nopeudella. Kompuroin taaksepäin ja kaaduin lattialle. Näin ikkunasta enää vilauksen haamun irvokkaista, puoliksi maatuneista kalmankasvoista, ennen kuin se haihtui veret seisauttavan huokauksen ja jääkylmän tuulahduksen saattamana. Jäin tasaamaan kiihtynyttä hengitystäni karvamatolle, jonka toivoin vaimentaneen ääniä alakertaan. Lopulta kömmin tai pikemminkin ryömin sänkyyni.
*
Heräsin aamulla, kun sisko kolisteli huoneessaan. Nousin ripeästi ja yhytin hänet portaikossa.
”No, onko maksa vielä tallella?” hän kysyi virneen kera.
”Joo, mutta Kaavun pihalla liikkui haamu.”
”No mutta totta kai.”
”Et usko vieläkään.”
”Oisit tullu herättämään.”
”Meinasin, mutta se ehti häippästä.”
”Niinpä tietysti.”
Puristin siskon olkapäätä. ”Katri hei, me ollaan tässä nyt ihan oikeen rajatiedon äärellä. Tästä on lapsuuden kepposet kaukana.”
”Pitää sit vissiin soittaa Ghostbusters paikalle. Kuules, veli veikko, mä en jaksais nyt mitään ylimäärästä ja epämäärästä. Ajattelin, että siellä ullakolla ois voinut olla jotain oikeesti kiinnostavaa ja arvokasta, mutta sellasta tauhkaahan se vaan oli.”
”Miten sä sit selität sen, että ne väritykset häviää?”
Katri katsoi minua kummissaan ja räpytteli silmiään. Hän oli unohtanut. Uskomatonta.
”Tänään väritetään vielä yks”, sanoin, suorastaan käskin.
Hän katsoi minua yhä. Mietti. ”En mä voi jäädä enää yöksi. Mun pitää ajaa illalla hyvissä ajoin takas kaupunkiin, kun huomenna on aikainen herätys.”
Laskin käteni, joka oli jäänyt siskon olalle. ”Kaipa mä sit teen sen ite.”
Katri astui pari askelmaa alemmas mutta kääntyikin vielä.
”Late, nyt ei mitään paskapuhetta. Ootsä ihan satavarmasti tosissas?”
Katsoin häntä syvälle silmiin. ”En oo koskaan ollu näin tosissani.”
”Okei sitten.”
Ennestäänkin vinohampainen, tupakan ja kahvin kellastama hymyni mahtoi näyttää peikkomaiselta nyt, kun siitä puuttui vielä kaksi hammasta.
”Hyvä”, sanoin. ”Mulla on yks idea.”
*
Kello löi iltakuutta, kun kerroimme isälle ja äidille, että käymme sittenkin vielä läpi pari kaappia naapurin kuolinpesässä.
Sisällä oli entistä hämärämpää, koska taivas oli vetäytynyt pilveen ja satoi tihkua. Taskulamput olivat taas tarpeen etenkin ullakolla, jossa ei ollut kuin pieni, kotitalostamme vastakkaiseen suuntaan antava ikkuna.
Valaisin taskulampullani oven viereen ripustettua frakkia. En tiennyt, oliko frakkimuoti muuttunut viimeiseen sataan vuoteen, mutta joka tapauksessa se näytti minusta vanhalta. Oli vaikeaa kuvitella Kaapu frakki päällä, mutta minun oli myönnettävä, etten tiennyt miehestä paljoakaan. Ehkäpä hän oli väitellyt tohtoriksi joskus, en tiedä, viisikymmentäluvulla. Mutta tohtorinhatun tilalla oli koirankallo.
”Oliko Kaavulla koira?” kysyin.
”Kyllä mulla hämärä muistikuva sellasesta on”, Katri sanoi epäröiden.
”Aika irvokasta, että ukko on ripustanu oman koiransa pääkallon ullakon seinälle.”
”Kyllähän jotkut jopa täyttää kuolleita lemmikkejään. No mut sulla oli se joku idea.”
Otin Väristyskirjan esiin. ”Katotaanpa, löytyykö herra Frakki täältä.”
”Ööh, okei”, Katri sanoi, pyöräytti silmiään ja astui viereeni tutkailemaan vihkoa.
Katselimme kuvioita lampun valossa tarkoin ja vertailimme niitä koirankalloiseen frakkiin. Edellisöinen haamu pihalla ei ollut ollut Kaapu, siitä olin nyt varma, mutta ehkäpä vihkosta löytyisi frakkihaamu, kuka se sitten olisikaan. Hullu ajatus, myönnettäköön, mutta hullu oli koko viikonloppu.
Löysimme etsimämme viimeiseltä sivulta – ainakin luultavasti. Nostin esiin vanhat puuvärikynät pahvilaatikosta ja aloimme värittää kuviota pala kerrallaan. Välillä keskeytimme työn tarkastaaksemme, olemmeko menossa oikeaan suuntaan. Silloin tajusin oudon asian, jota aiemmilla värityskerroilla en ollut tiedostanut. Minun ei tarvinnut hetkeäkään miettiä, mitkä värit valitsisin. Ne tulivat luonnostaan. Aivan kuin olisin katsonut auringon tai puunlehden muotoista kuviota ja alitajuntani olisi todennut, että totta kai tuo väritetään keltaiseksi ja tuo vihreäksi. Paitsi että tässä tapauksessa pienet osakuviot eivät itsessään esittäneet mitään, ja mustan ja valkoisen lisäksi muut värikynät eivät juuri kuluneet. Katrin touhusta päättelin, että hän tunsi samoin. Väritimme hiljaisen jännityksen vallitessa.
Lopputulos oli varsin karmiva, kuinkas muutenkaan, mutta ei se ollut täsmälleen koirankalloisen frakin näköinen.
”Tuskin päästään tätä lähemmäs”, sanoin ja suljin vihkon. Välittömästi jo tutuksi tulleet väreet kävivät kehoni lävitse.
”Oliko tuo susta kylmä vai lämmin väristys?” sisko kysyi.
”Mietin sitä jo ekalla kerralla.”
Istuuduimme odottamaan keskelle lattiaa. Aika kului ja venyi. Silmäni sulkeutuivat kuin itsekseen ja vaivuin kevyeen meditatiiviseen tilaan.
En tiedä kuinka kauan oli kulunut, kun havahduin kankaan kahahdukseen. Avasin silmäni ja näin hännystakin liepeen heilahtavan, vaikka ullakon tunkkainen ilma seisoi. Katri vieressäni henkäisi ja tarrasi käsivarteeni. Sitten koko frakki värähti ja alkoi täyttyä. Kauluspaidan rintakehä kohosi, hihat ja lahkeet paisuivat ja lopulta niiden suista työntyi esiin rosokyntiset kädet ja jalat. Sitten koko hahmo rysähti seinältä lattialle yhdeksi mytyksi ja ähkäisi vaikeasti.
Ponnahdimme seisomaan ja katsoimme lattialla kyhjöttävää haamua hengittämättä. Se nousi hitaasti kontilleen ja seisomaan ja lopuksi nosti päänsä, jonka laella koiran kallo istui tiukasti kuin knalli. Haamu ei ollut läpikuultava, kuten elokuvissa, vaan ihan kiinteä, joskin sen iho oli ällöttävän kalpean kellertävä. Tajusin katsovani edesmennyttä naapurin ukkoa kuolleisiin silmiin.
”Kah, naapurin Lauri ja Katrihan ne siinä”, Kaapu puhui hitaasti.
”Joo, tu-tuota, mehän tässä”, änkytin.
”Miulla tuo näkö alakaa olla kehno, mutta hajusta tunnistin.”
Kylmänväreet kulkivat päälaeltani aina häntäluuhun asti. Kaapu otti haparoivia askeleita lähemmäs meitä.
”Löysitkö sie miun Väristyskirjan?” hän kysyi ja osoitti vapisevalla sormellaan vihkoa, jota roikotin kädessäni.
Vanhan, joskin kuolleen miehen sympaattiset elkeet saivat minut vähitellen rauhoittumaan. Katri sen sijaan näytti jähmettyneen kauhusta pystyyn askeleen taaemmas minusta.
”Niin, tästä pitikin kysyy”, sanoin. ”Mikä juttu tää on? Ollaan jo väritetty tästä kaks hahmoo esiin. Tai siis sä oot kolmas.”
”Kolome jo?” älähti Kaapu käheästi. Hän siristi silmiään ja näytti katsovan suutani. Haamu astui vielä lähemmäs, ja vaikkei nenäni ottanut muuta kuin nuhjaantuneen frakin tunkkaisen hajun, toivoin silti, ettei hän tarttuisi minuun.
”Hammaspeikkoko se kävi kylässä?” Kaapu kysyi. Leveä hymy rypisti hänen haurastuneen ihonsa kauttaaltaan syville kurtuille, ja hän hekotti niin käheästi kuin vain haamu osasi.
Tunnustelin kielelläni koloa hampaiden välissä. ”No joo, en mä vielä tiennyt…”
”Se on vanha kirjanen, tosi vanha”, Kaapu sanoi.
Kääntelin vihkoa käsissäni. ”Ei tää hirmu vanhalta näytä.”
”Niin, mutta alakujaan. Se pitää uusia välillä. Mie tein tuon muistaakseni kaheksankymmentäviis. Edellinen oli lumppupaperia, ja sitä aiempi kuulemma veliiniä!”
”Säkö nää kuviot oot laatinu? Täytyy sanoo, että tosi hienoo työtä.”
”Ei kun mie vaan siirsin ne. Tai oikeestaan ne siirtyy itekseen.”
Menin sanattomaksi.
”Vihkon pitää olla sopiva. Mutta siun ei siitä tarvii vielä huolehtii, koska tää läpyskä kestää vielä pitkään, kunhan pijätte sitä hyvin.” Kaapu katsoi vuorotellen minua ja Katria.
Katri rykäisi varovasti. ”Tuo… velihän se on taiteilija.”
”En kai mä tätä voi –”
”Se on siun nyt!” Kaapu keskeytti. ”Eläkä yritä, mie kyllä huomaan, että sie oot siihen jo tykästyny. Sie oot Väristyskirjan seuraava kantaja. Toivottavasti parempi kuin mie. Miulla se jäi tänne pölyttymään sen jäläkeen, kun vaimo kuoli.”
”Ai, mä en muista sellasta.”
”Se tapahtukin ennen kuin teijän vanhemmat muutti tänne. Eikä teitä lapsia vielä ollu.”
”Mäpä tiesin tuon”, Katri sanoi ja uskalsi lopulta astua eteenpäin.
”Tä?” älähdin.
”Niin, mä näin sun vaimon haamun joskus tosi pitkä aika sitten”, Katri kertoi Kaavulle ja käänsi sitten pahoittelevan katseensa minuun. ”Mä oon aina tienny, että nää haamujutut on totta. Mut halusin syöttää sulle palturia, ettet sä hurahtas niihin ihan täysin. En ihan onnistunu. Sori hei, veli veikko.”
”Ei jestas”, sanoin tahattoman nauruntirskahduksen kera. Toisaalta minua suututti. ”Voi saatana sua.”
”Pirkko on se toiseks viimenen kuvio”, Kaapu sanoi. ”Sen sivun vois hävittää. Jäis vaimosta parempi muisto.”
Se oli sivu, jonka olin värittänyt edellisiltana. Katsoin Väristyskirjaa uusin silmin. Viimeisen kuvion – Kaavun – jälkeen oli monta tyhjää sivua.
”Siellä on tilaa uusille hahmoille”, kuulin takaani. Kaapu oli livahtanut kumartelemaan kattoviisteen alle. Pimeästä hän kiskoi esiin keinutuolia.
”Mites niitä, tuota… Pitäskö mun siis keksii lisää kuvioita?”
Kaapo huokaisi ja istui tuoliin, joka alkoi rutisten keinua hänen allaan.
”Ei niitä noin vain raapustella. Siun pitää löytää hahmot ja kaapata niijen olemus.”
”Jaa että haamujahtiin tästä noin vain?”
”Niin”, ukko tokaisi kuin mihin tahansa yksinkertaiseen kysymykseen. ”Yritä löytää erilaisia hirmuja ja otuksia, ettei ois kaikki samanlaisii. Älä kaappaa ketä tahansa ihmistä, niinku läheisiäs. Voit väritellä sieltä esiin tyyppejä, joilta kysyt neuvoo. Ja Katrihan tuo kuulosti tuntevan haamut.”
Isosisko irvisti ja pudisti päätään vaivihkaa.
”Mutta valikoi tarkkaan!” Kaapu jatkoi. ”Opit kyllä tunnistamaan ne. Eläkä minua vaivaa koko ajan. Tuskin tässä oon päässy kunnolla levolle. Jos hoijat hommas hyvin, niin pääset itekin viimesenä päivänäs sinne vihkoon muijen jatkoks.”
Kiikkutuolin keinunta alkoi vähetä ja Kaapun pää painua.
”Siehän oot sellanen… taiteilija. Tässä siulle on rojektia… elämäksi.”
Sitten koirankallo tippui tyhjän frakin syliin ja tuolin liike lakkasi.
Katri huokaisi helpottuneena ja rentoutui. Hän asteli hiljaa lähemmäs ovea.
”Eiköhän oo parasta jättää tää talo nyt rauhaan”, sisko kuiskasi.
Minä tuijotin vihkon korutonta kantta. Kertasin mielessäni Kaavun ohjeita ja harmittelin kysymättä jääneitä kysymyksiä. Ehkä vastaukset tulisivat ajallaan, tuumasin, ja jätin frakin lepäämään keinutuoliinsa. Se näytti siinä arvokkaammalta kuin seinällä.
*
Automatkalla takaisin kaupunkiin uppouduin mietteisiini. Maisemat vilisivät silmieni editse kuin mennyt ja tuleva elämäni. Olisiko Väristyskirjassa minulle nyt suunta ja inspiraatio? Jatkaisinko ikiaikaista perinnettä ja kaappaisin olemuksia vihkooni? Kun asiaa pohdin, oivalsin, että siitähän taiteessa oikeastaan oli perimmiltään kyse. Väristyskirja oli yhtäältä klassinen ja toisaalta jotain piristävän, suorastaan ravistelevan uutta.
Taiteilijuus kaikkine epävarmuuksineen oli oma lukunsa, suuri ja hähmäinen, mutta sen saattoi kuvitella jonkinlaisten kehysten sisään. Tämä elinikäinen projekti sen sijaan olisi kokonaan toinen juttu. Se murtaisi kehykset ja katsoisi niiden ulkopuolelle suureen tuntemattomaan, joka tavallisesti rajattiin pois kuvasta. Apurahajonossa tuskin tulisin pääsemään kärkisijoille. Mutta täytyihän sydäntäänkin kuunnella – ja naapurin kuollutta ukkoa.
J. J. Huusko 2025
Kirjoittajasta
”Olen koulutukseltani muun muassa aseseppä ja konservaattori, mutta kutsumukseni löysin monien harhapolkujen jälkeen spefin kirjoittamisesta. Tekstiä syntyy vaikkei asiaa olisikaan, ja romaanikäsikirjoituksia onkin kohta pinoksi asti. Haluaisin jonain päivänä voida kutsua itseäni fantasiakirjailijaksi.
Kun kävelin vuoden -24 Helsingin kirjamessuilla erään kojun ohi, olivat spekulatiiviset silmäni keksivinään jostakin tekstin ”väristyskirja”. Tarkemmalla silmäyksellä kyse olikin ihan tavallisesta värityskirjasta. Siitäpä pian syntyi ajatus tähän novelliin, jonka pääpiirteinen juoni oli jo nimen myötä täysin selvä.”