Joona Koiranen: Tutkimuspäiväkirja

Eksodus

(c) Iida Lotta Räsänen13.6.2054

Tutkimuspäivä numero 2

Koepalanotto: 12 kappaletta 50 mm x 50 mm näytettä. Säilötty asianmukaisesti, lisätietoja ks. näyteastian etiketti. Näytteet otettu klo 8.31.[1]

Kohde reagoi vaisusti näytteenottoon.[2] Käytöstä tarkkailtava. Kehoa peittää paksuhko, himmeästi läpikuultava harmaanruskea kalvokerros, joka muistuttaa suuresti ihoa. Emme tiedä vielä paljonkaan sen koostumuksesta, ominaisuuksista tai tarkoituksesta.

Tuntoaisti on, kuten sähköshokkikokeessa huomasimme. Kohde reagoi kipuun erittämällä voimakkaasti ihonsa pintaan nestettä, jonka koostumus toistaiseksi tuntematon. Lisäksi lihasjännityksen ja ihon sähkönjohtavuuden kasvu oli merkittävä. Muiden aistien osalta tieto edelleen epäselvä.[3]

14.6.2054

Tutkimuspäivä numero 3

Kohteella ei ole näkyviä silmiä, korvia tai limakalvoja.

Tänään tehdyissä aistireseptorikokeissa saadut tulokset lyhyesti[4]:

Kohde ei reagoi ääniin tai visuaalisiin ärsykkeisiin, kuten esitettyihin kuviin. Sen sijaan kohde reagoi liikkeeseen.

Lisäksi suun tai sen kaltaisen rakenteen puuttuminen on antanut viitteitä siitä, että eliön tapa hankkia energiaa toimintaansa poikkeaa suuresti eläimien tavasta syödä.

On syytä olettaa, että kohde on omavarainen ja kykenee fotosynteesiin.[5]

Jatkamme tutkimuksia myöhemmin.[6]

15.6.2054

Tutkimuspäivä numero 4

Kuvaus kohteen fyysisistä piirteistä kt. dokumentti et115_kuvaus.xlft[7]

Mukana sekä sanallinen kuvaus sekä dokumentoidut kokonais- ja viipalekuvat.

Kuvaus suoritettu nanoskannerilla kohteen ollessa toimintakyvytön kt. kuvaus käytetystä lääkeaineesta dokumentista et118_seos.xlft

16.6.2054

Tutkimuspäivä numero 5

Ei tutkimuksia. [8]

30.6.2054

Tutkimuspäivä numero 19

Erilaisia yrityksiä kommunikoida. Yhteyttä ei ole saavutettu.

Kohteella ei ole äänielimiä, joiden avulla puhuminen tai ääntely olisivat mahdollisia.

Aistireseptoritestien tulokset antavat viitteitä siitä, että kohteella ei ole aistielimiä, jotka voisivat muuttaa ääniaallot sellaiseen muotoon, jota me voisimme kutsua kuuloksi. Kaikki ääniä hyödyntävät kommunikaatioyritykset ovat osoittautuneet hyödyttömiksi.

Koska kohde reagoi valoon, hypoteesina oli, että valon avulla kommunikointi osoittautuisi hedelmällisimmäksi tutkimuskohteeksi. Tuloksena oli nollahypoteesi. Kuvaus koeasetelmista löytyy tiedostosta et_day_300654_kommunikaatio_valo.xlft.

Näyttäisi siltä, että kohteen valoreseptorit palvelevat yksinomaan kemiallista fotosynteesiä eikä sillä ole muita, sosiaalisempia ulottuvuuksia.

Teimme kokeita myös muilla sähkömagneettisen säteilyn spektrin osilla. Tuloksissa viitteitä mahdollisista reaktioista. [9]Jatkamme kokeita.

Koottu kuvaus päivän koeasetelmista ja tuloksista tiedostossa et_day_300654_kommunikaatio_koottu.xlft.

2.7. 2054

Tutkimuspäivä numero 21

Sosiaalisuutta koskevia tutkimuksia: metodikuvaukset dokumentissa et_empatia_metodit.xlft.

Tuloksien tulkinnassa ristiriitaisuuksia. Jatkotutkimuksia vaaditaan. [10]

Näyttäisi siltä, että kohteella on samankaltaista taipumusta empatiaan toisen lajin yksilöitä kohtaan kuin niillä Maan eläimillä, joilla on todettu vahvaa sosiaalista käyttäytymistä. Tältä osalta näyttö on kuitenkin ristiriidassa sen ilmeisen silmittömän aggression kanssa, jota laji on kohdistanut ihmisiin. [11]

Kokeessa käytetty eläin:

Laji: Canis lupus familiaris

Rotu: Jackrussellin terrieri

Sukupuoli: Naaras, leikattu

Ikä: 2,5 vuotta[12]

5.7.2054

Tutkimuspäivä numero 24[13]

Useita sosiaalisuutta mittaavia kokeita eri eläinlajeilla.

Dokumentti et_day050754_sosiaalisuuskokeet.xlft

Tutkimuksissa käytetyt lajit:

Mus musculus, uros ja naaras

Drosophila melanogaster

Gallus gallus domesticus, koiras ja naaras

Columba livia domestica, koiras ja naaras

Oryctolagus cuniculus, uros ja naaras

Macaca mulatta, naaras

Tulokset tukevat esitettyä hypoteesia kohteen sosiaalisuudesta eri lajeja kohtaan. Tulokset eivät tarjoa luotettavia todisteita siitä, miksi tavattu käyttäytyminen ei koske ihmislajia.

Viitteitä ”ihon” pinnalla tapahtuvasta kemiallisesta toiminnasta, jolla vaikutusta Maan eläinten kehon toimintaan ja käyttäytymiseen. [14]

6.7.2054

Tutkimuspäivä 25

Tutkimukset koe-eläimillä jatkuvat. Tulokset odottamattomia. [15] Kuvaus salatussa tiedostossa et_day060754_viitteita.xlft

Tutkimuksissa käytetyt koe-eläimet:

Viisi kesykyyhkyä, Columba livia domestica

Neljä naarasta ja yksi koiras. Koiras haavoittunut.[16]

9.7.2054

Tutkimuspäivä 28

Ei tutkimuksia. Valmistautuminen laboratorion evakuointiin. [17]

10.7.2054

Tutkimukset lopetettu.

Laboratorion välitön evakuointi[18]

(c) Joona Koiranen 2017


Joona Koiranen on helsinkiläinen kirjoittaja ja kulttuurityöläinen. Fiktion lisäksi hän kirjoittaa vapaa-ajallaan digitaalisen maailman ja kirjallisuuden kohtaamispisteistä Ääresblogissa.

Kuvituskuvan on tehnyt kuvataiteilija Iida Lotta Räsänen.

[1] UTC +3

[2] Hän makasi lasikoppinsa nurkassa liikkumatta, näytti melkein nukkuvan. Annoin näytteenottorobotin lähestyä häntä edeten hitaasti yhä lähemmäs. Varovaisuus oli ehdottomasti tarpeen sen perusteella, mitä tiedämme näiden olentojen aggressiivisuudesta ihmisiä kohtaan. Mutta hän ei liikahtanutkaan. Samalla hetkellä kun annoin näyteporan pureutua ihon paksun kalvon läpi, hän nosti päätään hieman ja käänsi sen minuun. Jos en tietäisi paremmin, olisin voinut vaikka vannoa, että hän katsoi minua suoraan silmiin kuin anoen loppua tälle kaikelle. Se on kuitenkin pelkkää kuvitelmaa. Hänellä ei ole silmiä.
[3]Joskus minusta tuntuu kuin välillämme olevat kolme metriä täyttyisivät tuhansista ja tuhansista viesteistä, symboleista ja merkeistä, joihin en vain pääse käsiksi. Minun täytyy muistuttaa itselleni jatkuvasti, ettei hän ole ihminen, eikä eläin. Kun ihmisen on vaikea ymmärtää edes läheisimpiä sukulaislajejaan, kuinka voisimme tietää mitään siitä, mitä tämän olennon päässä oikein liikkuu. Tuokin sanonta osoittaa vain ajattelumme ja kielemme Maakeskisyyden. Herrajumala, eihän hänellä ole edes aivoja siinä mielessä kuin ymmärrämme!
[4] Kokeen tarkempi kuvaus sekä menetelmät ja mittaustulokset löytyvät tiedostonimellä et_day140654_aistit.xlft
[5] He tappavat ihmisiä jopa repimällä päitämme irti, mutta yksikään ei ole todistettavasti osoittanut minkäänlaista syömiseen viittaavaa käytöstä näiden hyökkäysten aikana tai niiden jälkeen. Olen tarjonnut vettä ja erilaisia ravintoaineita (lihaa, kalaa, kasviksia, hedelmiä, planktonia) selvittääkseni hänen reaktioitaan niihin. Näyttää kuitenkin siltä, ettei hän tiedä mitä syöminen on. Jostain syystä olen nähnyt hänet ennen kaikkea eläimen kaltaisena, eikä mieleeni aluksi juolahtanutkaan, että kyseessä voisi olla yhteyttävä eliömuoto. Halusin kuitenkin testata tätä hypoteesia heti kun annoin mielelleni luvan uskoa siihen.

Teimme kattoon useamman neliömetrin kokoisen ikkunan, joka päästi lävitseen alkukesän lisääntyvät valonsäteet, sekä ympäröimme lasikopin tehokkailla uv-valoilla. Parin tunnin päästä siitä kun saimme projektimme loppuun, hän nousi ylös nurkasta, jossa oli maannut jo toista päivää. Seurasin kuinka hän liikkui tilassa; se oli kummallista katseltavaa. Hän oli kömpelö kuin sokea maamyyrä, eikä ollenkaan sellainen ketterä ja nopea tappokone, jollaisena olemme tottuneet heidät näkemään.
[6] Jo muutamien testien jälkeen hänen levottomuutensa oli lisääntynyt silminnähden, jonka vuoksi päätin, että keskeytän kokeet täksi päiväksi. Sen jälkeen hän seilasi kopin seiniä pitkin, toisesta seinästä toiseen, varmaankin puolentoista tunnin ajan, ja sai minut tuskastumaan. Lopulta annoin pistoksen valmistamaani kemiallista seosta, jonka tiesin lamaavan hänen keskushermostonsa väliaikaisesti.
[7] Jos en tietäisi millaisia petoja nämä olennot ovat, voisin tutkijana ja esteetikkona valehtelematta kertoa kuinka kaunis hän on. On uskomatonta minkälaista erilaisuutta ja samanlaisuutta elämä voi saada aikaan. Kooltaan hän on noin kahden ja puolen metrin korkuinen, mutta painoa on vain noin sata kiloa, mikä on erikoisen vähän noin kookkaalle eliölajille. Se antaa viitteitä siitä, ettei hänellä ole samanlaista lihaksistoa ja luustoa kuin meillä on (tämä vahvistui myös nanoskannauksessa). Hän seisoo kahden jalan varassa niin kuin mekin, mikä johtaa minut väkisinkin ajattelemaan, josko kahdella jalalla seisomisella ja älykkyydellä on jotakin syvempää tekemistä toistensa kanssa.

Käsiä ei ole ollenkaan; tartuntaeliminä toimivat lonkerot, joita on yksi kummallakin puolella ruumista. Toisin kuin ihmisillä, tartuntaelimet eivät sijaitse ruumiin sivuilla. Lonkerot haarautuvat päistään kahteen pitkään eleganttiin osaan, joita olen nähnyt hänen käyttävän uskomattoman hienomekaanisessa toiminnassa. Kehossa yhdistyvät mielenkiintoisella tavalla säteissymmetrisyys ja bilateraalisuus. Hän pystyy muuttamaan jalkojensa nivelkohtien suuntaa niin, että kehon etupuoli muuttuukin takapuoleksi ja toisinpäin. Muutoin kummatkin kehon puolet ovat käytännössä täysin symmetrisiä. Jos raajoja ei oteta huomioon, on melkein kuin kiertäisi maljakkoa.

Vaikuttavin on eittämättä ”pää”. Se on kuin valtava sienen lakki, joka keinuu kapeamman kaulan varassa suurena ja mahtavana. Mittasin sen halkaisijan, se oli kokonaista puolitoista metriä. Epäilen, että fotosynteesi tapahtuu nimenomaan tässä lakissa. Mielenkiintoista on, ettei päässä sijaitse samankaltaista neurosolujen keskittymää jota me kutsumme aivoiksi. Hänen elimistöllään ei näytä olevan minkäänlaista yhtä hallintakeskusta, vaan ”neurosolukko” on jakaantunut ympäri kehoa verkostomaisesti.

Keskivartalo on kaulaa paksumpi, mutta pituussuunnassa mitätön verrattuna pitkiin jalkoihin, joiden ”nilkan” nivelosa on niin ylhäällä, että liikkuminen on pikemminkin loikkimista kuin astumista. En voi olla mykistymättä, kauhusta ja ihastuksesta, kun katson hänen kohottavan kaulaansa ja asettavan hattunsa suoraan uv-valojemme alle. Hetken aikaa näyttää siltä kuin iho hehkuisi vihreänä.
[8] Keskikesän juhlaan on vain viikko aikaa ja tunnen itseni loputtoman väsyneeksi. On kulunut vasta viisi päivää siitä kun sotilaat toivat hänet minulle. Innostukseni uuden tutkimuskohteen edessä ei ole koskaan lannistunut näin nopeasti. En tiedä johtuuko se tästä juhlasta, siitä että olen pitkästä aikaa aivan yksin, vai tuosta kopissaan seisovasta olennosta. Hän on asettunut vasten lasiseinää ja tuijottaa uhmakkaana minuun kun istun työpöytäni ääressä ja yritän saada jotakin tolkkua näihin tuloksiin. Mitä oikein puhun? Eihän hänellä ole edes silmiä, joilla tuijottaa!

Nousin ylös tuoliltani ja kävelin määrätietoisin askelin kopin luokse. Iskin kämmeneni lasiseinää vasten, juuri siihen, missä hänen keskivartalonsa kohtasi kiinteän materian. Tiesin hänen aistivan värähdyksen, mutta mikään hänen kehossaan ei edes säpsähtänyt. Aloin huutaa ja kiroilla, kunnes hetken kuluttua tajusin kuinka täydellisen naurettavalta mahdoin näyttää. Onneksi olen yksin täällä.

[9] Tutkimukseni keskittyi ensin sähkömagneettisen säteilyn spektrin näkyvän valon osaan eikä kohde näyttänyt reagoivan millään tavalla. Hän kyhjötti kopin nurkassa jalat alleen laskostettuina kuin surkea pieni eläin. Tulkitsin sen suruksi tai tylsyydeksi. En tiedä tuntevatko olennot tylsyyttä. Tai ylipäänsä, tuntevatko ne. Unohdan jatkuvasti kuinka vähän me todellisuudessa tiedämme niistä ja kuinka paljon on oman inhimillisen tulkintamme varassa. Sen, joka ei voi olla muuta kuin väärässä silloin kun kyse on olennoista, jotka ovat saaneet alkunsa aivan toisissa oloissa ja toisten vaikutusten alaisena, ja päätyneet evoluutionsa kautta aivan erilaisiin lopputulemiin kuin ihminen.

Olin niin syventynyt tutkimuksiini, etten ollenkaan huomannut kuinka pieni jackrussellin terrierini Myy oli onnistunut saamaan laboratorioni huonosti suljetun oven (mitä huolimattomuutta!) auki ja livahtanut sisään. Huomasin tapahtuneen vasta olennon käytöksen muutoksesta.

Yhtäkkiä hän nousi ylös kopissaan ja kohottautui koko kahden ja puolen metrin pituuteensa. Voisin vaikka vannoa hänen kurkotelleen varpaillaan, jos sellaiset vain olisi olleet. Hän siirsi painopistekulmaansa laboratorioni ovelle päin, jonnekin alas kohti listojen reunaa. Tuijotin häntä enkä ovea, vaikka yhtä hyvin hän olisi voinut ojentaa pitkän lonkerosormensa sitä kohti ja osoittaa. Sitten tunsin jonkin hyppäävän säärtäni vasten ja huomasin Myyn.

Olimme noin puolen metrin päässä kopin lasiseinästä, jonka takimmaisessa nurkassa olento oli istunut vain hetki sitten. Nyt hän seisoi edessämme suurena, paljon minun yläpuolellani. Haukoin henkeäni. Hän oli niin tavattoman nopea!

Nyt Myykin huomasi vieraamme ja kipitti tutkimaan häntä lasiseinän takaa. Jähmetyin paikoilleni ja vain katsoin kuinka hän alkoi hitaasti kyykistyä, niin lähelle Myyn tasoa kuin tuon kokoisen olennon oli mahdollista päästä. Ja sitten hän ojensi lonkeroaan kohti koiraani. Kun kosketus kohtasikin sileän turkin sijaan kylmän lasipinnan, näytti kuin jonkinlainen lumous välillämme olisi särkynyt. Hän heitti rajusti lonkeronsa taaksepäin, kuin vihoissaan, ja puoliksi konttasi, puoliksi hyppeli aivan kopin takimmaiseen seinään kiinni, mahdollisimman kauaksi minusta ja Myystä.

Mikään olennon käytöksessä ei ole milloinkaan muistuttanut niin läheisesti mielensä pahoittamista.

[10] Toissapäiväiset tapahtumat eivät jättäneet mieltäni rauhaan. Pyörin valveilla aamutunneille asti pohtien hänen käyttäytymistään koiraani kohtaan. Mitä kaikki tämä tarkoittaa? Oliko se uteliaisuutta? saalistusviettiä? Jotain muuta? Hänen reaktionsa minuun ja Myyhyn poikkesivat niin paljon toisistaan, että tiesin olevani jonkin uuden ymmärryksen äärellä. Asiaa oli tutkittava lisää, vaikka se sitten tarkoittaisi…

Tänä aamuna olin vihdoin kovettanut itseni. Toisinaan on pakko uhrata itselleen kallisarvoisia asioita, jos haluaa päästä totuuden jäljille. Jokainen tutkija tietää sen. Silloin on pakko punnita mielessään, mikä on kaikkein tärkeintä. Olin tehnyt päätökseni. En sulkenut laboratorioni ovea astuessani sisään kello seitsemän aamulla, kuten olin joka ikinen aamu siihen asti tehnyt.

Ei kestänyt kauaa kun kuulin pienten tassujen tapsutuksen laboratorioni kivisellä lattialla. Sieppasin Myyn kainalooni. Se tuntui painavammalta kuin aikaisemmin. En voinut katsoa sitä silmiin ja kun se nuolaisi sipaisten kättäni, minun teki mieli tuhota kaikki tutkimusdokumenttini, polttaa laboratorioni ja kadota jälkeä jättämättä. En kuitenkaan tehnyt niin.

Tein jotain paljon pahempaa. Yhdellä olennon kopin sivulla oli kaksinkertainen seinä ja syöttöluukku, jonka kautta pystyi turvallisesti lähettämään materiaa, esimerkiksi tutkimusrobotin, ruokaa tai esineitä, kopin sisäpuolelle avaamalla yhden luukun kerrallaan niin, että toinen kaksinkertaisista ovista pysyi aina kiinni. Avasin ensimmäisen luukun, työnsin Myyn sisään, ja suljin sen. Sitten avasin toisen luukun.

[11] Olemmeko sodassa, siitäkö tämä teurastus johtuu? Vai jostakin universaalista valikoivan rasismin muodosta, jota edes aurinkokuntiemme väliset valtavat etäisyydet eivät pysty laannuttamaan? Sain taas pinon uusia raportteja rintamalta. Menehtyneiden määrä on kohonnut 5 prosenttiyksikköä. Olentojen saapumisen jälkeen ruumiita on poltettu valtavien, useiden kymmenien metrien korkuisten hiekkakuoppien syövereissä satoja miljoonia, joka puolella maailmaa. Meidän maailmaamme. Meitä. Kenraalimajuri Schibrikoffin mukaan uhriluku voi kasvaa heinäkuun loppuun mennessä puoleentoista miljardiin. Vuoden loppuun mennessä, jos häviämme tämän sodan kuten nyt näyttäisi, meitä ei enää ole.

[12] Viaton, pieni koirani seisoi rauhallisesti avautuvaa luukkua nuuskien samalla kun sisälläni oli käynnissä pieni ydinreaktio. Poskiani pisteli kun kaikki veri kasvoistani oli paennut painavaksi möykyksi vatsan pohjalle. Minun teki mieli oksentaa kun ajattelin niitä pian seuraavia sekunteja kun olento silppuaisi uskollisimman ystäväni palasiksi silmieni edessä. Miksi olin tehnyt sen? Miksi totuus oli minulle elämää kalliimpaa?

Kun luukku oli auennut riittävän paljon, Myy pujahti koppiin sisään rohkeasti ja mitään pelkäämättä kuten sen aina oli tapana. Se oli peloton pieni otus, paljon rohkeampi kuin minä milloinkaan. Hän huomasi Myyn miltei heti. Hän kohottautui hyvin hitaasti makuuasennosta jonkinlaiseen kyykkyyn, mutta jäi siihen paikoilleen, kuin saalistaan vaanien.

Myy kipitti uteliaana ja arastelematta häntä kohti. Henkeni salpautui. Kun Myy oli noin metrin päässä hänestä, olento alkoi verkkaisesti ojentaa toista lonkeroaan kohti koiraani. Myy pysähtyi ja kurottautui haistamaan lonkeroa kaula mahdollisimman pitkälle venytettynä. Olento ei tullut enää lähemmäs. Hän antoi Myyn haistella itseään. Myyn lihakset jäykistyivät

Kaikki tapahtumat sen jälkeen tuntuvat sumuisilta ja vääristyneiltä. Muistikuvien aika ja järjestys katosivat mielestäni täysin, mutta jotkin kuvat piirtyivät pitkäaikaiseen muistiini niin tarkkoina ja visuaalisina, että on kuin näkisin ne uudelleen jos vain suljen silmäni.

Ensimmäisenä Myyn lihakset rentoutuivat äkisti. Vaikka Myy seisoi edelleen, se muistutti enemmän velttoa lihasäkkiä. Koko koiran olemus muuttui. Kaikki epävarmuus oli poissa. Seuraavaksi näin kuinka hänen lonkeronsa siirtyi koirani alle, tiukensi otettaan ja nosti sen ilmaan niin, että pienet jalat roikkuivat puolen metrin korkeudella lattiasta. Myy ei edes murissut. Ehkä se tiesi jo mitä tulisi tapahtumaan ja alistui kohtaloonsa.

Hän nosti Myyn eteensä. Koirani jalat näyttivät löysiltä spageteilta kun se pudottautui makaamaan. Sitten Myy kääntyi kyljelleen ja paljasti vatsansa. Lonkero siveli kevyesti koirani turkkia. Päälaelta selkää pitkin, sitten kyljestä kohti vatsaa. Luulen, etten hengittänyt vähään aikaan, sillä minua alkoi yskittää hirveästi, mutta yritin estää sitä tulemasta. Hän ei näyttänyt edes huomaavan olemassaoloani.

Seurasin kohtausta noin puoli tuntia. Tarkistin ajan jälkeenpäin. Koko sen ajan olento näytti silittelevän koiraani hellästi ja pehmeästi samassa kyykistyneessä asennossa, liikkumatta. Koko sen ajan koirani makasi hänen edessään, myöskin liikkumatta. En usko, että kukaan, tai mikään, on koskaan aikaisemmin saanut pidettyä Jackrussellia niin pitkään paikoillaan. Sitten, puolen tunnin päästä, hän lopetti omituisen puuhansa yhtä nopeasti kuin oli sen aloittanutkin, Myy nousi takaisin jaloilleen ja käveli luokseni lasiseinän toiselle puolen. Painoin nopeasti syöttöluukun avausnappia.
[13] En voinut jättää asiaa sikseen. Minun on saatava tietää, mistä tässä kaikessa oikein on kyse. Miksi olennot tulivat tänne? Miksi he haluavat tappaa meidät kaikki? Haluavatko he valloittaa planeettamme, sitäkö se on? Maa on pelkkä saastunut kivipallo, jonka elämästä olemme tehneet kitukasvuista ja keinotekoista. Miksi he haluaisivat sen, mitä he sillä tekisivät? Ymmärrykseni ei riitä tähän kaikkeen.

[14] Kokeet muilla eläinlajeilla sujuivat odotetulla tavalla, eli tapahtumat seurasivat samaa kaavaa kuin Myyn kanssa. Ensimmäisen koesarjan jälkeen lisäsin antureita hänen kehoonsa nähdäkseni millaisia fysiologisia reaktioita mahdollisesti ilmenisi. Oletin, että eläinten äkillinen rentoutuminen saattaisi johtua jonkinlaisista kemiallisista viestiaineista, jotka toimivat ylilajillisesti samaan tapaan kuin feromonit lajien sisällä.

Kun hiiri lähestyi häntä, alkoi taas sama tanssi. Lähes välittömästi asentamani anturit ilmoittivat näyttöpäätteeseeni reaktioista olennon iholla. Näyttäisi siltä, että kyseinen laji erittää rauhoittavia ja rentouttavia aineita kuin hikeä. Kyseessä tuskin on saalistuskeino, sillä laji ei käytä muita eliöitä ravinnokseen. Mikä sen tarkoitus siis on?
[15] On tapahtunut asioita, olen saanut viitteitä… En tiedä. Tämä kaikki on nyt hyvin sekavaa. Uusimpien sotilasraporttien mukaan tilanne on paljon huonompi kuin aiemmin arvioitiin. Suuriosa ihmiskunnasta on tuhottu. Kestää tuskin kolmea kuukautta enää… Olennot eivät jätä ketään henkiin.. Ne lapset, sylivauvat… En pysty edes…

Puolustusministeriöt valmistelevat merkittävien henkilöiden evakuoimista. Kenraalimajuri Schibrikoff sanoo tarvitsevansa minua. Tutkimukseni ovat pisimmällä Kohteemme ansiosta. Jos ihmiset pakenevat Maasta, he tarvitsevat minua vielä. Minulle on luvattu paikka.

Me emme voi jäädä tänne, ja luulen tietäväni syyn siihen. Olennot tappavat meidät kaikki, aivan jokaisen. Tiedän keitä he ovat. Meidän tuhoamisemme on heidän tehtävänsä.

[16] Tänään käytin tutkimuksissani ainoastaan kesykyyhkyjä, jotka olen itse kasvattanut. Asentaessani mittausantureita Leopold -kyyhkyyni, sattui pieni tapaturma. Saatoin olla liian kovakourainen kun muutoin niin rauhallinen Leopold säikähti ja onnistui nokkaisemaan minua niin, että minä vuorostani säikähdin ja tiputin linnun otteestani. Pöydän kulma viilsi sen rintaan pienen haavan. Koska haava oli niin mitätön ja aikamme oli loppumassa, päätin silti käyttää lintua kokeissani. Se päätös kannatti.

Koe sujui tutun kaavan mukaisesti. Päästin Leopoldin olennon koppiin ja hän vilkastui heti. Hän eritti ihonsa pintaan rentouttavaa nestettä, joka sai Leopoldin raukeaksi. Sen jälkeen hän alkoi sivellä entistä tarkemmin linnun rinnassa olevaa haavaa.

Kun kokeen jälkeen tarkastelin Leopoldia, huomasin, että haavan pintaan oli muodostunut ohut, hieman harmahtava kalvokerros. Otin kalvosta näytteen.

Illalla tarkastelin haavaa uudelleen. Sitä ei enää ollut. Luulen, että olennot ovat jonkinlaisia parantajia. Universumin valkosoluja. He suojelevat elämää sitä tuhoavilta voimilta.

[17] Sain tänään Kenraalimajurilta käskyn alkaa välittömästi valmistella laboratorioni evakuoimista. Tarvitsemme kaikki tärkeät dokumentit ja näytteet mukaan. En tiedä mitä olennolle tapahtuu. Luulen, että sotilaat teloittavat hänet ennen kuin pakenemme.

Se tuntuu minusta väärältä, vaikka he ovatkin tappaneet meitä yli neljä miljardia.
[18] Istun hytissäni kun kirjoitan tätä. Olemme poistuneet Maan ilmakehästä jo aikaa sitten. Matka avaruusasema Neo3:lle on alkanut. Se on välipysäkki. Emme voi jäädä sinne, mutten tiedä minne voimme mennä. Meitä on täällä parisataa, ihmiskunnan viimeiset rippeet. tuijotan pienen metallinharmaan koppini seinää ja mietin niitä miehiä, naisia ja lapsia, jotka jätimme taaksemme. He eivät elä enää pitkään. Pakeneminen tuntuu turhalta, sillä tiedän olentojen lähtevän vielä peräämme. Heidän täytyy, sillä me leviämme.

 

Vastaa