Tuomiokirkon kello kumautti kolme varttia, kun Mitja ja minä kuljettiin Pietari Brahen patsaan vierestä. Mitja tihensi kävelytahtiaan, potkaisi hiekkatien pikkukiviä maihareillaan. ”Kohta keskiyö. Pidetään kiirettä.” Mitjan tahdissa pysyminen oli haastavaa: [ . . . ]