Taru Kumara-Moisio: Puhukaa, älkääkä koskaan lopettako

– Ope, kerro meille lisää siitä realismista. Siitä naisesta –

Tarvittiin vain yksi temppu, ja he söivät taas kädestäni.

Muljautin silmäni yläviistoon ja annoin hahmon tulla. Muutuin Minna Canthiksi, tuoksi Kuopion palavasanaiseksi lankakauppiaaksi ja yhteiskunnan mätäpaiseita puhkovaksi näytelmäkirjailijaksi. Miksi tyttöjen kouluttamisessa tulisi keskittyä vain käsitöihin? Jo riittää kaksinaismoraali siveettömyysasioissa! Raittius pelastaa vielä monta kotia!

Aamulla päälleni valitsema ruskea jakku tummui, täyttyi matamimaisilla muodoilla ja karheutui. Valkoinen paitapusero nousi kaulalle saakka, etumus purskahti röyhelöiseksi. Hame paksuuntui ja hivuttautui peittämään nilkat. Löysän nutturan pitsisomisteineen olin sentään askarrellut päähäni jo aamulla. Ajatuksen voimalla väänsin vielä otsan kaaren korkeammaksi, lujitin leukaperiä ja pinnistin verisuonen ohimolle tykyttämään.

Meidän on nähtävä Kuopiota pidemmälle, Helsinkiäkin kauemmas, oltava kuulolla uusien eurooppalaisten aatteiden itäessä ja alati kehityttävä!

Etupulpetin pojan katse oli jo yhtä lasia, pää kurottui minua kohti. Purkkaa maanisesti jauhava tyttö pudotti kännykkänsä lattialle, eikä kukaan älähtänyt.

*

Ei tämä ole vaikeaa, ehei, mutta ei tähän kuka tahansa pysty. Tarvitaan hiukan silmänlumetta – vaatteita ja kampausta on mietittävä etukäteen, suuria muutoksia on muuten vaikea saada aikaan – ja paljon harjoittelua. Perehtymistä ja eläytymistä.

Ensimmäinen muodonmuutokseni tuli kuin vahingossa, absintin avittamana työväenopiston lausuntapiirin pikkujouluissa, muutama vuosi sitten. Leimahdin Katri Valaksi ja lopulta tuleen. Saivat onneksi nutturani nopeasti sammumaan vesilasin roiskautuksella. Vielä savunkäryn keskeltäkin jatkoin aloittamaani runoa: ”Elää, elää, elää! Elää raivokkaasti elämän korkea hetki, terälehdet äärimmilleen auenneina – –”

Lausuntapiirin vetäjä katseli minua ällistyneenä ja teki kädellään ristinmerkkiä. Muut aloittivat aplodeerauksen, joka sai katonkin rymisemään. En pystynyt jälkikäteen muistamaan, kuinka monta runoa lausuin ja mitä muuta tarkalleen ottaen puhuin. Sanat vain tulivat jostakin, eivät minusta, mutta minun kauttani.

Noiden jo muinaisilta tuntuvien pikkujoulujen jälkeen olen kehittynyt vähitellen, kokeillut eri tavoin väkeviä hahmoja ja katsonut opetuslasteni reaktioita. Ehkä minulla on tähän erikoiskykyjä, ehkä sain tämän lahjan jo syntymässäni.

En vain tajunnut taitojani aiemmin – piinatun nuoruuteni ja erakkomaisten opiskeluvuosieni paineessa. Minua ei koskaan kuunneltu: hiljaiselle äänelleni hihiteltiin, mielipiteeni ohitettiin tylysti. Olin nurkkaan vetäytyvä lukutoukka, huomaamaton harmaavarpunen. Kirosin mitätöntä kohtaloani. Kukaan ei uskonut, että minusta voisi tulla opettaja, että uskaltautuisin vielä joskus toisten eteen ja antaisin muille selväsanaisia toimintaohjeita. Olin jo valmis hautautumaan tutkijankammiooni, kunnes jokin kuiskutteli korvaani: sinä saat vielä äänesi auki, herää puhumaan ja puhuttamaan! Ymmärsin, että kykenen muuttamaan kaiken, jos vain löydän oikeat sanat. Opettajuudessa oli jotain perin juurin kiehtovaa, joten taistelin tieni opetusharjoitteluun ja lopulta työpaikkaani murrosikäisten keskelle.

Vasta työelämä on jalostanut yksinäisenä lepattaneen sieluni lopulliseen muotoonsa: toisten oppaaksi ja ohjaajaksi. Luokassa ei voi piipittää eikä puhua niitä näitä, on viritettävä itsensä soimaan syvin soinnuin, jotta yhteys muihin pääsee rakentumaan.

Nykyään varsinainen opettaminen ei vaadi minulta enää erityisponnisteluja, ujon luonteeni alituista voittamista, vaan sujuu jo rutiinilla. Keskitän energiani yllätyselementteihin: hetkittäisiin muodonmuutoksiin. Pystyn muuntautumaan koko ajan yksityiskohtaisemmin ja pitämään roolini joka kerta entistä kauemmin. On kuin antaisin jo kauan sitten kuolleen ihmisen hengen levähtää itsessäni ja päästää hiljaisten vuosien aikana patoutuneet kiihkot ryöpsähtämään kauttani. Kuohuva koski, se minä olen, kun annan toisten puhua suullani. Rehtorin ja muiden opettajien katseista ja kuiskuttelusta en piittaa, sillä aion kurkottaa korkeammalle kuin he voivat koskaan edes nähdä.

*

Viime viikolla tein Sofokleen. Miehet ovat minulle luonnollisesti vaikeampia kuin naiset, mutta Sofokleessa onnistuin hyvin. Sain äänen soimaan alttona ja annoin mestarilliset näytteet Kuningas Oidipuksesta ja Elektrasta. Hiukseni hulmahtivat partakiehkuroiksi ja hartiahuivi venyi palttinaviitaksi. Kiihkeimmällä hetkellä taustallani välkkyi viisitoistapäinen kuoro tragiikkaa tulvillaan.

– Miksi jumalat voivat määrätä noin kauheita kohtaloita, pisamanaamainen tyttö takarivissä itki. – Pitäis saada itse vaikuttaa elämäänsä –

– Kerro Sofokles, uskotko sä tuollaisiin jumaliin oikeasti vai mistä sä olet ne keksinyt, minulta kysyttiin ääni vapisten.

Ja Sofokles vastasi sisältäni, toisin kuin odotin, minutkin yllättäen.

– Jumalat käyttävät meitä välikappaleinaan, ikuisesti. Olemme onnettomia sätkynukkeja kaikki tyynni.

*

Tämänvuotinen kahdeksasluokkalaisten ryhmä on ollut toistaiseksi paras tukeni: oppilaat haluavat viettää kanssani jopa välitunnit kirjallisuushistorian merkkihenkilöitä opiskellen. Äidinkieli on heidän lempiaineensa, niin kuin kuuluukin olla. Reppanat teinini, heidän keskeneräiset identiteettinsä väräjävät ympärilläni haaleina virvatulina, vahvistusta kaivaten. Kunhan opin säätelemään muuntautumistani vielä paremmin, teen heistä seuraajiani.

Puhetorvia.

Ihmisiä, jotka tahtovat muuttaa maailmaa, sanella selvät säännöt keskelle elämisen vaikeutta.

Annan heille ikiaikaiset mallit, ilmaisuja, joita taivutella tahtomikseen, koko ihmiskunnan hyväksi. Opetan heitä kutsumaan henget sisälleen.

Olen ajatellut perustaa opintopiirin. Ehkä vetäydymme kaupungista maaseudun rauhaan opiskelemaan syvällisemmin. Luon johonkin leirikeskukseen oman salongin ja välitän oppilaille kaiken maailman tuulet, globaalit virtaukset lokaalein painotuksin. Näytän, miltä puhumisen kuuluu tuntua. Ja miten toiset saa kuulemaan. Sisältönsä he voivat valita itse: markkinointia, syntientunnustusta, luonnonsuojelua, hyväntekeväisyyttä, politiikkaa, mitä vain. Tärkeintä on ryhdikäs puhe, ilmaisujen väkevyys. Silloin minä liekehdin. Lopulta sanat ovat tekoja, muuta ei edes tarvita.

Puhukaa, oi puhukaa, älkääkä koskaan lopettako. Puhukaa kunnolla, ei lässytystä länkyttäen, ei jaaritellen, vaan vahvoin kielikuvin, elävin sanoin, minun esimerkkini mainiten.

Kunhan oppilaani uskovat minuun, heidän puhelahjansa eivät koskaan sammu. Samalla he tekevät minusta kuolemattoman, jumalien kaltaisen. Nousen vielä ihmisten yläpuolelle, henkienkin ohi – omin voimin sätkynukesta säätäjäksi. Tätä hybristä ei pysäytä mikään.

Sillä mitä pahaa siitä voisi seurata, jos yllyttää maailmaa puhumaan?

 

(c) Taru Kumara-Moisio 2015

 


 

Taru-larpKirjoittajasta

Taru Kumara-Moisio (s. 1976) on lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, mutta vapaa-ajallaan suuruudenhullu lukija ja kirjoittaja. Suurin osa hänen intoa tihkuen kirjoitetuista sepustuksistaan on päätynyt pöytälaatikkoon ja lopulta roskakoriin, mutta jotain on sentään julkaistukin, esimerkiksi novelli ”Kia ora” (Portti 1/2014) ja esikoisromaani Maan vetovoima (Nordbooks, 2014).

Saatesanat novelliin

Idea tähän koulumaailmaan sijoittuvaan novelliini ei syntynyt – yllättävää kyllä – tuntisuunnitelmien parissa, vaan kirjoittaessani historiallista yhden illan liveroolipeliä ystäväpiirilleni ja miettiessäni, mitä vaatteita hankkisin muita manipuloivalle roolihahmolleni. Harmittelin, miten vaikeaa on muuntautua selkeästi erinäköiseksi kuin luonnostaan on. Mystisille pikku taikatempuille olisi ollut tilausta!

One Reply to “Taru Kumara-Moisio: Puhukaa, älkääkä koskaan lopettako”

Vastaa