Palafrugell, Espanja, Maaliskuu 1939
Oswaldo Oridalo odotti, että konekiväärimieheltä loppuisi vyö. Luodit piiskasivat korkkitehtaan seinää hänen yläpuolellaan ja tekivät reikiä roskasäiliöön, jonka taakse hän oli kyyristynyt. Hänen takanaan olevat korkkilevyt olivat jo hajoamispisteessä. Hän mietti mahtaisiko häneltä riittää puhtia korvata liekinheittimensä loppunut polttoaine voimallaan vielä kerran.
Hän oli juuri säätämässä kotitekoisten lasiensa linssejä, kun papatus päättyi räjähdykseen. Luotien ryöppy iskeytyi joka puolelle hänen ympärilleen.
Sitten kaikki hiljeni. Paitsi liekkien rätinä ja haavoittuneiden valitus.
Oridalo korjasi kypäräänsä ja nosti hitaasti päänsä roskasäiliön yli. Hänen ympärillään muut elossa olevat anarkistiprikaatin jäsenet alkoivat hekin vilkuilla ympärilleen.
Katu oli täynnä lasinsirpaleita, rakennuksista pudonneita palasia ja eri tavoin kuolleiden stalinistien ruumiita. Puna-armeijan asepukua kantava mies yritti vielä ryömiä johonkin turvaan korttelin päässä mutta lysähti viimein eikä enää liikkunut. Oridalon liekinheittimellä pysäyttämien hyökkääjien ruumiit kytivät yhä.
Korttelin päässä ollut konekivääripesäke oli hiljaa. Oridalo nousi pystyyn ja lähestyi sitä varovasti, pari muuta miestä perässään. Hän syötti liekinheittimen suuttimeen omaa voimaansa siltä varalta että tarvitsisi asetta.
Konekivääri oli lentänyt sivuun, mustunut panosvyö oli paiskautunut vasten seinää. Neljän stalinistin ruumiit olivat päästä varpaisiin täynnä luodinreikiä. Samoin panoslaatikot.
Aikaisemmin palaneen käry olisi varoittanut Oridaloa mutta nyt Gomez pääsi hänen viereensä varoittamatta. Mies huohotti eikä saanut suustaan ensimmäistäkään sanaa.
– Sytytit kai kaikki nallit? Oridalo sanoi.
Gomez nyökkäsi ja nielaisi kahdesti ennen kuin kykeni puhumaan.
– Puskin vain jonnekin sinne päin. En uskaltanut tähdätä mihinkään erityiseen.
– Olipahan tehokas loppu.
Gomez nyökkäsi.
– Ja viime vuonna juhlittiin näiden kanssa, joku heidän takanaan mutisi.
Alvarez, prikaatin johtaja, oli viimeinkin tullut piilostaan ja tallusti ohi.
– Miehet, meidän täytyy edetä kiireesti satamaan. Muuten pahimmat pukarit saattavat päästä karkuun. Edetkää nopeasti talo talolta ja varokaa sala-ampujia ja ansoja.
Prikaatin jäsenet alkoivat edetä pitkin katuja. Gomez puristi taas kätensä nyrkkiin, ja hänen kyntensä alkoivat hehkua. Eräs prikaatin jäsen kiskaisi pari toveria kainaloonsa ja hyppäsi kadulta kaksikerroksisen talon katolle. Pari jäi paikalle keräämään omia kuolleita ja haavoittuneita.
Oridalo katsoi toveriensa kiirettä ja antoi voimansa sammua liekinheittimen piipussa. Hän mietti ensin missä tarkalleen oli ja alkoi sitten kävellä katua etelään.
Hänellä oli täällä omia tavoitteita.
Oridalo oli kävellyt ehkä kymmenen minuuttia, kun hän huomasi epätavallisen talon. Se ei ollut ollut tuossa viimeksi. Tai sitten joku oli rakentanut vanhaan taloon todella paksut seinät.
Hän pysähtyi hetkeksi ihmettelemään ja hymähti sitten. Mutta kun hän lähestyi rakennusta, hän kuuli kilahduksen nurkan takaa.
Liian tutun kilahduksen.
Hän otti pari juoksuaskelta seinän viereen ja painautui sitä vasten. Hän syötti voimaa aseeseensa.
Nurkan takaa pisti esiin yksinäinen konekiväärin piippu.
– Kuka siellä? Oridalo huusi.
– Oridalo? naisen ääni vastasi. – Pistä pois mikä sulla nyt tällä kertaa onkin mukanasi.
Oridalo kurtisti kulmiaan. Hän ei vielä tunnistanut ääntä mutta nosti piipun ylemmäs.
Nyt nurkan takaa pisti esiin pää, joka oli kuin puoliksi ihmisen ja puoliksi kissan.
– Iglesias, Oridalo naurahti. – Mutta eikös teidän pitänyt olla Madridin rintamalla?
Iglesias hymähti ja tuli esiin nurkan takaa. Lyhyt ja pullea nainen muistutti entistä enemmän pörröistä kissanpentua. Hän nosti konekiväärin olalleen.
– Molan hyökkäys meni pieleen, Iglesias sanoi ja luimisteli korviaan. – He eivät onnistuneet murtamaan linjoja, ja sarja juoksuhautoja jäi meidän puolellemme. Mutta Affonson prikaati kärsi silti niin paljon tappioita, että meidät käskettiin pois. Ja Barcelonasta pyydettiin sitten apua tänne. Ainakin useimmat Käristyneet jäivät vielä sinne.
Oridalo melkein irvisti.
– Kertaalleen kuolleiden prikaati on kyllä omiaan pelottelemaan Kansallisia…
Iglesias virnisti puolestaan.
– He ovat ihan mukavia. Kunhan et yritä sytyttää tupakkaasi heidän liekeistään tai jotain.
– Olet varmaan oikeassa…
– Mutta varmaan huomasit tämän omituisen talon.
– Kyllä. En ole aikaisemmin itse nähnyt näitä. Tämäkin on varmaan rakennettu joskus pari vuotta sitten.
– Ai. Mikäs tämä sitten on?
– Talo, jonka mukamas pitäisi suojella asukkaita meidän kaltaisiltamme.
– Jaa. Millä tavalla?
Oridalo viittasi ulko-ovelle.
– Katsotaan sisälle. Pitäisi periaatteessa kumminkin tarkistaa talot…
– Koetin jo varovasti ovea. Mutta hetkinen…
Iglesias asteli portaille, tarttui oveen ja repäisi sen irti. Suuri lukko lensi jalkakäytävälle.
Oridalo vilkaisi sisään. Oven sisäpuolella oli eteinen, jossa oli neljä pientä ovea.
– Millä tavalla tuon pitäisi suojella?
– Se on mukamas eksytyssokkelo.
Iglesias astui sisään, pakotti jokaisen oven auki ja löysi sisälle vievän käytävän. Sisältä paljastui kuusi toimistopöytää joilla oli radiolaitteita, toimistotarvikkeita ja runsaasti mahorkkanatsoja. Nurkassa oli sanko, jossa oli papereiden tuhkaa ja vieressä rivi tyhjiä vodkapulloja. Seinälle oli ripustettu silmälasipäisen miehen muotokuva.
– Ainakaan se ei suojellut asukkaita stalinisteilta, Iglesias mutisi.
– Ei. Vakoiluporukalle tuli varmaan kiire, kun kerran Berian unohtui seinälle.
– NKVD?
– Tai joku sen täkäläisistä nimistä. Katso noita piuhoja. Nuo johtavat varmaan katolle antenneihin. Lyijyseinien läpi voi olla hankalaa pitää yhteyttä Moskovaan.
– Lyijyseinien?
– Lyijyn piti suojella aivan kaikelta.
– On mahtanut olla kallista.
– Varmasti. Meidän pitää tehdä tästä varmaan ilmoitus. Ehkä jostain täällä on vielä hyötyä Tasavallalle.
Iglesias vain nyökkäsi ja meni takaisin ulos. Hän askelsi tarpeettoman ripeästi.
Ulkona molemmat pysähtyivät kuuntelemaan. Jos jossakin taisteltiin, äänet eivät kantautuneet näin kauas.
– Olitko menossa jonnekin? Iglesias kysyi.
– En muiden mukaan, Oridalo sanoi. – Hoitakoot he itse sataman.
Hetken he vain kulkivat katuja etelään. Iglesias vilkuili ympärilleen konekivääri käsissään kuin odottaisi jonkun hyppäävän kimppuunsa. He kuulivat yksittäisiä laukauksia. kauempaa nousi savua.
Kadulla tuli vastaan ruumiita, joista jotkut oli revitty kappaleiksi. Pelokkaat asukkaat vilkuilivat talojen ylemmistä kerroksista ja katoilta. Joku ylitti ripeästi kadun, kun huomasi heidät.
Iglesias oli jo rauhoittunut kun sivukadulta tuli muutama mies. Molemmat ryhmät pysähtyivät.
Yksi miehistä oli sini-ihoinen. Toisella ei ollut aseita, koska hänen kätensä olivat kuin luiset sapelit. Kolmas kasvatti itsensä hetkeksi puun kokoiseksi mutta muutti sitten mielensä.
– Trotskilaisia, Iglesias mutisi.
– Olemme silti samalla puolella.
– Tiedän kyllä.
Kun kommunistiliittolaiset tulivat lähemmäs, nurkan takaa tuli suurempi joukko epätavallisen näköistä porukkaa.
– Iltapäivää, sini-ihoinen sanoi. – Almeira POUMista. Mihin prikaatiin te kuulutte?
– Minä kuulun Buanaventuran prikaatiin, Oridalo sanoi ja nyökkäsi Inglesiasin suuntaan. – Hän Affonson prikaatiin. Jouduimme erilleen muista.
– Juu, aikaisemmin oli käynnissä aikamoinen verileikki. Taistelimme kolme tuntia noita selkäänpuukottajia vastaan. Ainakin jotkut heistä olivat sekaantuneet johtajiemme polttomurhiin.
– Niinkö?
– Tunsin heitä muutaman itse. Eivätpähän päässeet pakoon.
Oridalo vilkaisi toisen miehen sapelikäsiä. Veri ei ollut vielä kunnolla kuivunut kummassakaan.
– Mutta eikö Affonsolaisten pitänyt olla Madridissa?
– Kansalliset torjuttiin, Iglesias sanoi hieman kireällä äänellä. – Legioona kärsi kovia tappioita. Sillä rintamalla on silti vielä pattitilanne.
– Hyvää työtä, toveritar. Sitten päätitte tulla tänne?
– Ne jotka olivat vielä taistelukunnossa.
Almeira nyökkäsi. Hänen takanaan trotskilaisten joukko käveli, pomppi ja lensi edelleen kohti satamaa.
– Mutta miten teidän rintamallanne?
– Yritin kiertää stalinistien taakse ja kuulin räjähdyksen. Kun pääsin takaisin, toiset olivat jo edenneet. Olimme sopineet tapaavamme kaupungin eteläpuolella jos joudumme erillemme, joten olen menossa sinne.
– Selvä. Mutta he varmaan myös yrittävät satamaan. Ennen kuin johtajiemme murhaajat ehtivät kaapata laivan käyttöönsä.
Sapelikäsi sylkäisi.
– En ole nähnyt yhtäkään korkea-arvoista komissaaria tai puolueen virkailijaa. Voi olla että he ovat jo jättäneet muut jälkeensä tänne kuolemaan.
Almeira nyökkäsi taas.
– Mitähän heille siellä tehdään? hän mutisi. – Stalin väittää edelleen kansalleen, että meidän kaltaisiamme ei ole edes olemassa. Kaikista todisteista huolimatta. Todistajat voivat joutua kiipeliin.
Kaikki nyökkäilivät. Trotskilaisten joukko oli jo melkein kulkenut ohitse, ja Almeira vilkaisi taakseen.
– Meidän täytyy mennä. Olkaa varovaisia.
– Kiitoksia. Kertokaa meikäläisille jos näette. Barcelonassa tavataan.
Kolme miestä liittyi takaisin joukkonsa jatkoksi. Oridalo ja Iglesias jatkoivat omaan suuntaansa.
Oridalo vilkaisi Iglesiasta.
– Tuskin noista kukaan oli tappamassa ottoisääsi.
– Tuskin. He ovat luultavasti kaikki kuolleet. Mutta silti –
– Eikö todellakaan ole muita uutisia?
Iglesias mutristi naamaansa ja mietti hetken.
– No, La Pasionaria ei päässyt pakoon ja on vankina Barcelonassa. Puolue yrittää selitellä mutta monet tekevät sen kai lähinnä pelastaakseen uransa.
Oridalo nyökkäsi.
– Oletko todella menossa tapaamispaikkaan?
– Tavallaan. Mutta en prikaatin kanssa. Eikä hän taida tietää, että olen tulossa.
– Onko tämä “hän” edes kaupungissa?
– Toivon niin.
*
Oridalo ja Iglesias saapuivat keskustan aukiolle, jossa oli Veljeskuntien talo. Sen kasinoon johtavan oven edustalla oli rutkasti ruumiita. Joillakin oli päällään Neuvostoliiton sotilaspuku.
Iglesias pysähtyi muutaman kohdalla, korjasi mukaansa muutaman pistoolin ja niiden ammukset ja meni sitten Oridalon perään. Tämä oli pysähtynyt katsomaan paria asepukuista ruumista.
– Tunnetko heidät?
– Tuon, jolla on luodinreikä päässään.
– Mistä hänet tunnet?
– Puolisen vuotta sitten hän yritti juottaa minut humalaan ja udella, miten prikaatilla menee ja ketkä siellä määräävät. Mutta hän joi ensin itse itsensä pöydän alle. Muuten aivan mukava mies.
– Mahtoiko tuo toinen tappaa hänet?
– Miksi niin arvelet?
– Nuo haavat ovat pistinten jäljiltä. Voi olla että muut miehet suuttuivat, kun komissaari tappoi pidetyn upseerin.
– Voit olla oikeassa.
Kun tuttu talo tuli näkyviin, Oridalo pysähtyi hetkeksi ja huokaisi. Igleasias vilkaisi häneen.
– Onko tämä… henkilökohtaista?
– On. Hyvin henkilökohtaista.
– Minä odottelen tässä nurkan takana.
Oridalo nyökkäsi ja vilkaisi ympärilleen. Korttelin päässä paloi talo, joissakin ikkunoissa näkyi pelokkaita kasvoja mutta hän ei kuullut taistelun ääniä. Siispä hän meni aidan portista sisään, nousi portaita ovelle ja koputti.
Kesti pitkän aikaa ennen kuin ovi avautui. Oven takana oli keski-ikäinen, tanakka mies. Kasvoista näki, että hän tunnisti tulijan.
Oridalo hymyili synkästi, tyrkkäsi miehen takaisin sisälle, astui sisään ja sulki oven perässään. Mies perääntyi eteisestä kalustettuun olohuoneeseen.
Oridalo tuli perässä. Mies perääntyi vastakkaiselle seinälle, johon oli ripustettu suuri Francon kuva. Oridalo vilkaisi sitä.
– Olet siis korvannut hänen kuvansa generalissimuksen kuvalla.
Mies vilkaisi kuvaan päin ja sitten takaisin.
– Jotkut täällä eivät ole vielä pettäneet maataan, sanoi ääni Oridalon takana. – Toisin kuin sinä. Nosta kädet pystyyn.
Oridalo ei nostanut mutta kääntyi hitaasti. Hänen takanaan oli kolme miestä, joiden hatuissa oli Espanjan Legioonan kokardit, mutta heillä ei ollut asepukua. Lähin mies osoitti häntä pistoolilla, toinen hypisteli kivääriä ja kolmas raotti hetkeksi ovea ja katsoi ulos.
– En tiennytkään että veljeilet nyt cardunalaisten kanssa.
– Etsimme vain suojaa jumalaapelkäävän miehen kodista, kun te jumalattomat rynnitte kaupunkiin, pistoolimies sanoi.
– Nyt he kai tappavat toisiaan, kiväärimies mutisi.
– Tarkoitatteko kommunisteja – ?
– Meille on samantekevää, mihin jumalattomien porukkaan sinä kuulut. Et ryöstä uskovaisen miehen kotia.
– Minä synnyin täällä.
Miehet tuijottivat häntä hetken. Oridalo ehti kuulla kolahduksen ulkopuolelta.
– Älä sinä paholaisen sikiö –
– Hän puhuu totta, mies sanoi. – Hän on poikani.
Seurasi toinen hiljainen hetki. Sitten ovi avautui uudelleen, ja kolme miestä kääntyi sitä kohti.
Iglesias seisoi oviaukossa. Oridalo ehti ihmetellä minne hänen konekiväärinsä oli jäänyt.
– Kissapaholainen! kiväärimies mylväisi.
Iglesias hyppäsi takaisin ulos.
Kaksi miehistä ryntäsi ulos hänen peräänsä – ja konekiväärisarja leikkasi heidät kahtia.
Oridalo tyrkkäsi takanaan olevan cardunalaisen vasten seinää ja kiskaisi pistoolin hänen kädestään. Hän pisti aseen miehen leuan alle ja veti liipaisimesta.
Kuului vain kilahdus.
Miehen silmiin ehti nousta pilkallinen katse ennen kuin Oridalo puski aseen piippuun omaa Voimaansa ja laukaisi sen miehen pään sisälle. Mies lysähti lattialle.
Iglesias tuli sisään, nyt konekiväärinsä kanssa. Hän vilkaisi huonetta ja irvisti.
– Yksi vilkaisi ulos. Tuumin että he eivät malttaisi odottaa ja yrittäisivät toteuttaa ”pyhän tehtävänsä”.
– Otit silti melkoisen riskin.
– Juu, sanoi Iglesias ja potkaisi sisälle kaatuneen ruumiin ulos. Sitten hän tarttui Oridalon ampuman miehen ruumiiseen ja veti sen ulos ovesta.
Isä tuijotti Oridaloa, kun tämä käänsi pistoolin osoittamaan häntä.
– En olisi uskonut – , isä sanoi.
– Että olen vielä elossa?
– Että uskaltaisit tulla tänne.
– Sinua ei taida ilahduttaa, että äiti on vielä elossa.
Isä mulkaisi häntä ja lysähti nojatuoliin.
– Uskot tai et, en vihaa äitiäsi. Rakastan häntä vieläkin.
Oridalo tuijotti hetken isänsä kaljuuntuvaa päälakea pistoolin piippua pitkin. Iglesias tuli takaisin sisään ja sulki oven takanaan.
– Tiedät mitä minulle olisi tapahtunut, jos francolaiset olisivat saaneet minut kynsiinsä, Oridalo melkein mutisi.
– Tiedän, tiedän, mutta…
– Samaa jonka toverisi yrittivät tehdä minun toverilleni.
– He eivät olleet tovereitani! Äläkä puhuttele minua kuin kommunisti.
– Tiedät, että se minä en ole.
Isä peitti kasvonsa käsillään.
– Vaikea käsittää, vai kuinka, Iglesias murahti.
Isä laski kätensä ja tuijotti kissanaista.
– Vaikea käsittää että puolia on useampi kuin kaksi.
Oridalo käänsi päätään ja katsoi Iglesiasta. Iglesias katsoi edelleen Oridalon isää, joka näytti hämmentyneeltä.
– Kristittyinä itseään pitävät sanoivat kasvatti-isälleni, että olin pelkkä elukka ja että minut pitäisi lopettaa.
Isän hämmennykseen sekoittui kauhistusta.
– Silti he eivät häntä tappaneet. Vaan kommunistit.
– Miksi? isä melkein kuiskasi.
– Koska hän oli pappi.
Mies peitti taas kasvonsa käsillään.
– Eikä seinäsi ole enää ajan tasalla. Francon sijasta tuolla pitäisi olla Mola.
Oridalo käänsi päänsä kuvaan päin. Hetken hän epäröi. Sitten hän työnsi pistoolin taskuunsa ja repäisi kuvan kehyksineen seinältä.
– Ota kaikki nuo kirjeet tuosta pöydältä, hän sanoi Iglesiakselle ja nyökkäsi kohti pöytää,
Hämmästynyt Iglesias teki työtä käskettyä. Oridalo repäisi seinältä kaikki kansallisten viirit ja kaiken mikä muistutti heistä.
Kun Iglesias kokosi kirjeitä ja katseli niitä, hän näytti alkavan ymmärtää. Isä näytti olevan entistä enemmän ymmällään.
Ennen kuin Oridalo astui ulos ovesta, hän kääntyi vielä kerran isänsä puoleen.
– Kirjoita äidille joskus takaisinkin.
Ulkona kadulla Oridalo vilkuili ympärilleen ja katsoi sitten korttelin päässä olevaa palavaa taloa. Sitten hän alkoi kantaa kantamuksiaan sinne päin.
Iglesias otti kaksi cardunalaisen ruumista vasemmalle olkapäälleen, otti konekiväärin oikeaan kainaloonsa ja seurasi perästä.
V. Lehtinen 2025
Vesa Lehtinen on kirjoittanut tarinoita ja artikkeleita ja roolipeliseikkailuja julkaisuihin kuten Spin, Aikakone, Kosmoskynä, Kylma Tuuli Sartarin Yllä, Magus, Tradetalk ja The Moon.
Tarina tapahtuu samassa maailmassa kuin Muistojemme Viistokatu -kokoelman tarina Vääntymäkatu, vain vuosikymmeniä aikaisemmin (eräs aikaisempi tarina ilmestyi myös vuosikymmeniä sitten Spinissä, mutta olen kadottanut sen tekstin). Vuoden 1914 tienoilla maailmaan alkaa syntyä erikoisia ihmisiä, joiden olemassaolo muuttaa historiaa meidän maailmamme kannalta. ”Eksoista” vanhimmat ovat aikuisia, kun toinen maailmansota lähestyy, ja he osallistuvat tavalla tai toisella tapahtumiin eri puolilla maailmaa.
Espanjan sisällissodassa nämä ”eksoottiset” päätyvät usein Espanjan Tasavallan puolelle, mutta Tasavallan sotilasjohtajien taktiset taidot ovat yhtä huonot kuin meidän maailmassamme. Heidän onnekseen ainakin Luftwaffen Condor-legioona on auttamassa italialaisia Kyrenaikassa. NKVD:n projekti tappaa anarkistiryhmien johtajat perustuu todellisuuteen, paitsi että tässä tarinassa se on paljastunut, mikä saa aikaan vastareaktion Neuvostoliiton lähettämiä ”neuvonantajia” vastaan. Tarina on näiden uusien taisteluiden loppupuolelta.