Lyhyenläntä Maamies puhuu bensa-aseman kahvipöydässä lantakouruista ja tuoksuu navetalle.  Hänen matalassa äänessään on lämmin sointi:
– Palasin maalle, kun isä halusi siirtää tilan nimiini. Lehmät pelastivat mun elämän.
Upotessani tummiin, kosteisiin silmiin maito ehtii kelmuttua mukissani kuin tinkimaito.
Kassajonossa hän viittoo minut edelleen tietävästi hymyillen:
– Heppatytöt haluavat maksaa oman laskunsa.
Sokkotreffien päätteeksi ravaan pysäkille. Helmikuun pakkasillassa linja-autosta näkyvät vain perävalot.
Käyskentelen lämpimikseni tienlevennystä päästä päähän, kun kännykkään kilahtaa viesti Maamieheltä: ”Ajoin ohitsesi. En pysähtynyt, kun et näyttänyt iloiselta”.
Seuraava auto saapuu tunnin päästä. Se pysähtyy, niiaa ja puhahtaa. Kaivan kohmeisena rahapussia ja valitsen paikan lähes tyhjässä autossa. Painan otsani vasten kylmää ikkunaa ja katselen vastaantulevien autojen tienpenkkaan heittämiä valoläikkiä.

*
Junan pyörät kolkkaavat pohjoiseen. Ravintolavaunussa minut lumoaa Kullankaivaja, jonka iiriksiä ympäröi hehkuva korona. Hän kehrää tarinoita valoisista öistä, jolloin vaskoolin liike hiertää esiin kultahiput.
Aarre on aina seuraavassa, kuumeisessa lapiollisessa Lemmenjoen rantahietaa.
Pikajuna jättää meidät seuraavalle asemalle. Laiturilla hän taivuttaa minut taaksepäin vahvoille käsivarsilleen ja suutelee kuin Casablancassa.
Aamulla raollaan olevasta ikkunasta tulvahtaa auringon jo kuumentaman asfaltin tuoksu. Lokki kirkaisee kaukana.
Ihollani kimaltaa kultaa ja timantteja.
Kun käännän katseeni, näen vaatekaapin ovessa henkarissa roikkuvan univormun. Takin rintamuksessa lukee Vartija-Väktare.
Käännyn kyljelleni. Kullankaivaja hyrisee unissaan. Takatassut kuopaisevat välillä lakanan kuruja ja uomia. Suipoissa korvissa kasvavat karvatupsut.

*
Metsämies istuu yöllä saunan lauteilla ja tarkkailee ikkunasta kasvimaata. Kun mangoldin varret liikahtavat, hän tähtää ja laukaisee. Äänenvaimennin tussahtaa: yksi jänis vähemmän.
Vilttiin kääriytyneenä katson, kun hän suolistaa saaliinsa. Nylkee. Poistaa lihasta kellarissa omin käsin valetut haulit.
Paistin hän asettelee savivuokaan sipuleiden, porkkanoiden ja perunoiden päälle. Hyppysellinen himalajan suolaa, kierros mustapippuria. Alas leijaileva laakerinlehti.
Talossa on vielä tyhjiä huoneita. Kiertelemme lähikaupungin huonekaluliikkeitä ruuan kypsyessä. Valitsemme ruokasaliin pöydän tuoleineen. Toivon, että hänen tuleva vaimonsa pitää niistä.
Illalla katan pöydän ja mies kaataa pikareihin alsacelaista punaviiniä.
Paisti on mureaa.

*
Kalamiehen kylki hohtaa hopeisena aamuyön hämärässä, kun hän lupaa:
– Saat valita järven.
– En minä tiedä, mistä saa kalaa.
– Kalaa saa kaikkialta.
Huhtikuisena päivänä jäällä on vettä ja kumisaappaissani reikä.
– Nain ensimmäisen naisen, joka minut huolii, kalamies puuskuttaa ja kairaa avantoa.
Hileinen vesi holahtaa.
Hytisen retkituolilla.
Kalamies ottaa vavan minulta.
– Kosin Eiffel-tornin huipulla ja häämatka tehdään Hawaijille, hän julistaa ja suoristaa selkäevänsä.
– Mitä jos nainen haluaisikin mennä jonnekin muualle?

*
Istun kahvilla Tapsalla ja Mielikillä. Kannon nokassa, kantarellien vierellä, haukkaan mustikkapiirakkaa. Käännän kasvoni valoa kohti. Auringon lämpö hyväilee ihoani ja houkuttelee pisamat esiin.
Pariskunta on pukeutunut Metsolan kuoseihin, pöytään on katettu mesimarjoja ja metsämansikoita. Kangasmetsän tuoksu, takamuksen alla neulasmatto.
Mielikki kaataa lisää kahvia:
– Telle pääsi toisella yrittämällä Joensuuhun opiskelemaan metsänhoitoa. Tuikku taas on vuorotteluvapaalla ja vei tytöt sukeltamaan Malediiveille. Hänkin on nykyään sinkku. Mitä sille sinun Kalamiehellesi kuuluu?
– Ei napannut. Sai minun puolestani uida tiehensä.
– Lapin safari?
– En osunut kultasuoneen. Metsämieskin oli huti.
Poimin ahomansikoita suuhuni. Ne maistuvat yhtä aikaa kirpeiltä ja makeilta.
– Ei ollut Maamiehestäkään kesyttäjäksi, tuhahdan. – Ei edes kahveja tarjonnut.
Mielikki huudahtaa:
– Jos Tapsa ei olisi aikanaan vienyt minua illalliselle, emme olisi tässä!
Isäntä humisee tyytyväisenä, kallistaa latvaansa:
– Ajat ovat erilaiset, vaimoseni. Tytärten on vaikea löytää sopivia puolisoita. Kun metsät ovat tyhjillään, on mentävä kaupunkiin.
Painan pääni:
– Siellä on vain puolituisia.
– On siellä kokonaisiakin, Tapsa kahahtaa.
Nuotion hiillos roihahtaa liekkiin.
– Muista nämä vanhan metsämiehen sanat: Pyydystä ja vapauta. Tee niin ja löydät viimein sen, joka täydentää sinua.
Mielikki painaa päänsä Tapsan olkapäälle.
Katson heitä, yhdessä kokonaisia, ja loitsin mielessäni:
– Pyydystä ja vapauta. Pyydystä ja vapauta…

© Pii Nahkuri 2016

Pii Nahkuri (s. 1973) on keskisuomalainen kirjoittaja, joka pitää viistosta valosta: silloin kirjaimet piirtävät pisimmät varjot. Myös parhaimmat unet uneksitaan viistojen kattojen alla.