Äiti ei ilmeisesti nukkunut koskaan. Vaikka Jannen herätyskello oli rämähtänyt lauantaiaamuna soimaan jo puoli kuudelta, hän keittiöön könytessään löysi äidin pöydän äärestä kahvikuppi kädessä. Sillä oli vanha oranssi kylpytakki yöpuvun päällä ja päässä papiljotit. Täysikuu kumotti ikkunan takana, puuhellassa oli tuli ja puurokattila höyrysi hellan päällä. Radion ääni oli hiljaisella, mutta Janne tunnisti iskelmän muutaman vuoden takaiseksi Jamppa Tuomisen hitiksi Kuumat kyyneleet. Äiti kuunteli onnetonta musiikkia, mutta niin muutkin sen ikäiset.
‒ Noustiinhan sitä! Tein eväätkin jo valmiiksi.
‒ Hyvä, Janne haukotteli makeasti ja poimi lautasen astiakaapista.
Puuro oli hyvin hautunutta ja voisilmä kruunasi herkun. Janne tömähti istumaan äitiä vastapäätä pirtinpöydän ääreen. Kukallisessa vahakangasliinassa alkoi olla jo tahroja ja veitsenviiltoja, mutta äiti ei malttanut vielä ostaa uutta.
‒ Minne te tänään ootte menossa? äiti uteli.
Se oli aina niin tavattoman kiinnostunut hirvenmetsästyksestä, että Janne ihmetteli, miksei äiti lähtenyt itse hirviporukkaan. Se olisikin ollut näky, kun pieni ja pyöreä nainen olisi taapertanut metsässä ajoketjun hännänhuippuna. Tai ehkä se olisi heti päässyt passiin seisoskelemaan. Harmi vain, että kiväärit olivat niin isoja, ehkä äitille pitäisi teettää mittatilaustyönä pienempi. Ajatus hymyilytti.
‒ Mitä siinä myhäilet?
‒ No sitä mietin, että miksi täällä Sinisalossa aloitetaan hirvenmetästys niin myöhään aina. Karjalaiskylän porukka on aloittanut jo melkein kuukausi sitten, Janne keksi.
‒ Se on tärkeää, että hirvet saa lisääntyä rauhassa. Ei häiritä niiden kiimaa, äiti vastasi vakavana.
‒ Jaa. Niin kai.
‒ Oikeastaan nytkin on vielä liian aikaista.
‒ Mistäs tiedät?
‒ Jaa, en kai mistään sitten, äiti sanoi ja hörppäsi kupistaan loput kahvit.
Janne hymähti. Äiti oli tosiaan välillä outo. Ei ihme, että isä oli ottanut hatkat jo ennen Jannen syntymää.
‒ Ja kuule, mä kuulin Karjalaiskylän Hakosen Timolta, että siellä ammutaan naarashirviäkin. Että missään muualla ei ole samanlaista kummaa sääntöä, ettei lehmiä saa ampua, Janne jatkoi aikaisempaa aihetta.
‒ No tiedäthän sinä sen syyn. Nälkävuosina kylästä menivät melkein kaikki miehet ja lapset. Oli pakko pyytää apua Hirvivuoren Suurelta.
‒ Niin varmaan joo. Ja tuollaisen sadun takia sitten pitää olla kaikkia ihmesäätöjä. Mitä apua se Hirvivuoren Suuri sonni sitten muka antoi? Hirvenlihaa ruuaksi vai?
‒ Sitäkin. Ja siitti kylään uudet lapset.
Janne nauraa pyrskähti. Tuota osaa tarinasta hän ei vielä ollut kuullutkaan. Sitten hän vakavoitui. Lakkaisi jo kertomasta satujaan. Nythän oli sentään jo 1900-luku, eikä mikään pimeä keskiaika.
‒ Niin varmaan joo, ja joulupukki asuu Korvatunturilla ja tuo kilteille lapsille lahjoja, Janne tuhahti ja rapsi loput puurot lautaselta.
Onneksi parin vuoden päästä pääsisi pois täältä. Ensin armeijaan ja sitten kaupunkiin yliopistoon.
Äiti ei vastannut mitään. Hän alkoi häärätä Jannen repun kimpussa. Hän pakkasi sinne termospullon, eväsleipien ja makkaran lisäksi vaihtosukkia ja olisi varmaan ladannut kokonaisen vaihtovaatekerrankin, jos Janne ei olisi toppuutellut.
‒ Pues nyt, Jarmo ajaa kuitenkin kohta pihaan, äiti sanoi ja katsoi ulos keittiön ikkunasta. ‒ Onpas se punainen.
Jannekin vilkaisi äidin olan yli ikkunasta.
‒ Verikuu. Tuo ei hyvää tiedä, äiti jatkoi ja seisoi hetken katsoen pihalle kulmiaan kurtistaen.
‒ Hyvää ja hyvää. Arto varmaan posauttaa taas ensimmäisenä päivänä viisitoistapiikkisen niin kuin viime vuonnakin, Janne totesi happamasti ja veti vaaleansinisten kalsareitten päälle haaleaksi kuluneet maastohousunsa. Rakas Kiss-farkkuliivi oli tietysti jätettävä naulakkoon ja sen sijaan puettava ruma, tummanpunainen toppaliivi.

Janne itse ei ollut vielä päässyt ampumaan hirveä lainkaan, vaikka oli jo kaksi syksyä metsällä kulkenut. Periaatteessa se ei olisi häntä haitannut, jos ei Arto olisi sattunut olemaan sellainen isottelija. Meuhkasi metsästysasioista koulussakin kaiket päivät ja esitti suurta sankaria. Oman kylän tyttöjen silmissä hän kai sellainen olikin.
Oman kylän tytöistä Jannelle tuli mieleen Virpi. Pullero, finninaamainen Virpi, jonka silmät kiihkeän palvovina seurasivat Jannea, missä ikinä he tapasivatkaan. Koululinja-autossa, koulun pihalla, kaupassa, kyläjuhlissa, hirvipeijaisissa. Se häiritsi. Janne oli vannonut itselleen, ettei tämän kylän tyttöihin sekaantuisi. Arton mielestä ne olivat kai ihan ok, mutta hänestä niissä kaikissa oli jotain outoa. Silmät kaukana toisistaan, pitkä leuka ja isot hampaat. Joka ikisellä. Mutta niinhän sitä sanottiin, että pienessä kylässä kaikki olivat sukua toisilleen.

Pihalta kuului moottorin hurinaa. Janne vilkaisi eteisen ikkunasta pihalle ja näki Arton isän Jarmon Saabin rullanneen pihaan. Hän nappasi naulakosta vielä punaisen tupsupipon päähänsä ja etsi hanskat. Sitten hän heilautti repun ja enon sakolaisen olalle. Jannella oli aseeseen rinnakkaislupa.
Äiti seisoi koko ajan katsomassa keittiön oviaukossa. Lyhyen kylpytakin alta näkyivät muhkuraiset polvet ja suonikohjuiset jalat. ”Pitäisi edes pitkiä kalsareita”, Janne ajatteli ärtyneenä. Hän kiirehti hanskoja käteen, etteivät Jarmo ja Arto ehtisi sisälle asti.
‒ Pitää mennä, Jarmo ja Arto tuli jo, Janne puhui jotain sanoakseen.
Äiti nyökkäsi. Janne avasi oven ja astui pakkasenkirpeään aamuilmaan. Saab 99 hörisi pihassa ja odotti malttamattomana jahdin alkua.

Janne oli kypsä. Päivän ensimmäinen ajo oli ollut pitkä ja hänellä soinen, upottava osuus kuljettavanaan. Toisessa ajossa hän oli sentään saanut kulkea kuivaa mäntykangasta, mutta äkkiseltään päivän kävely metsämaastossa otti voimille. Loppupäivän ajoissa Janne oli sentään päässyt passiin, mutta kosteissa vaatteissa oli alkanut viluttaa.
Kovasta yrityksestä huolimatta ainuttakaan hirveä ei ollut passimiesten eteen juossut. Ei edes jälkiä ollut näkynyt. Arto oli ärtyisä ja avoimen pettynyt, mutta Jarmo-isä lohdutteli, että vielä olisi monta viikonloppua edessä ennen hirvenmetsästyksen päättymistä.
He ahtautuivat Saabiin kotimatkaa varten. Pihalla alkoi jo melkein hämärtää, mutta Arto ei halunnut luovuttaa.
‒ Käyvään Mustajoen pellolla vielä vähän kyttäämässä. Sitähän se Heimo valitti puintiaikaan, että hirvet on sotkeneet koko pellon. Siellä niitä varmaan on, Arto ruinasi ja Jarmo-isä huokasi. Jahtipäällikkö ei toisaalta ollut kieltänytkään kyttäämistä, mutta ilta tulisi pian ja pimeässä ammuskelusta ei tunnetusti seurannut muuta kuin suolille ammuttuja tai haavakkoja. Mutta Jarmo tunsi myös poikansa ja tiesi, ettei tämä hevillä luovuttaisi.
‒ Mitäs sanot Janne, jos pikaisesti kävästäs Mustajoella?
‒ Käyhän se.
Oikeastaan Jannea ei olisi huvittanut. Vaihtosukatkin olivat märät ja kilometrit painoivat jaloissa, mutta hän ei kehdannut valittaakaan.
Jarmo käänsi Saabin nokan metsäautotielle, joka johti peltoplänteille.
He parkkeerasivat auton tien mutkaan ja kävelivät märän pellon poikki ladolle kyttäämään. Jarmo oli ilmoittanut LA-puhelimeen, että he kävisivät vielä pellolla ja tämänvuotinen hirviporukan johtaja oli kuitannut asian.
Ladossa oli toissavuotisia, pölyäviä heinäpaaleja. Mahdollisimman äänettömästi he nostivat paalit oviaukkoon, asettivat pyssyt polvillensa ja tekivät olonsa mukavaksi. Menneet kesät ja hiirenkusi haisivat. Jannea haukotutti. Pieni teeriparvi lensi pellon yli. Musta, iso myyrä juoksi melkein varpaiden päältä ja taivaankannen valo hiipui pikku hiljaa. Alkoi paleltaakin.
‒ Täällä mitään ole, Arto suhahti pettyneenä. Hän laski pyssyn kädestään, nousi ylös ja astui pari askelta sivuun. Janne käänsi päänsä pois, ettei näkisi keltaista suihkua.
Silloin se tapahtui. Ensin kuului outoa, hiljaista valittavaa ääntä ja sitten männiköstä, juuri heidän edestään loikkasi pellolle iso hirvi. Se näytti jalkoja lukuunottamalta täysin mustalta hämärässä ja sen pitkäkoipisessä, tappisarvisessa olemuksessa oli jotain aavemaista. Nyt minäkin saan! Janne ehti ajatella juuri ennen kuin nosti pyssyn ylemmäs, vei jyvän mustan hahmon etupäähän ja puristi.
‒ Elä, Jarmo ehti ähkäistä, mutta se oli myöhäistä.
Janne oli jo ampunut.
Laukaus räjäytti maiseman hajalle. Puista lähti lentoon säksättäen parvi rastaita. Metsästä kuului rytinää, ilmeisesti pellolle oli ollut tulossa isompikin porukka hirviä. Mutta jo saapunut ei voinut enää kääntyä takaisin. Se otti muutaman askelen eteenpäin, sitten etujalat pettivät. Vielä se yritti liikkua takajalat suorina, etupolvet maassa, mutta teki vain puolinaisen kuperkeikan ennen kuin kaatui kokonaan maahan.
Janne lähti puolijuoksua kaatoa kohti. Kiroileva Arto ja Jarmo tulivat hitaammin perässä.
Tärisevin käsin Janne tavoitteli vyöllä roikkuvaa puukkoa. Nappilaukaus, Jumaliste. Kertalaakista putosi. Sekavat ajatukset kihisivät päässä. Jumaliste. Kyllä Arton naama nyt venähtää!
Se oli lehmä. Janne pysähtyi järkyttyneenä ruhon ääreen. Sorkat sätkivät vielä, musta silmä kiilteli. Miten se voi olla lehmä? Janne oli varmasti nähnyt sarvipiikit eläimen päässä. Oli nähnyt.
‒ Voi saatanan saatana. Elä vaan mee pistämään, nyt pitää tilata ambulanssi!
‒ Mitä? Hirvellekö? Janne ihmetteli Jarmon sanoja.
Aina rauhallinen mies näytti olevan paitsi ihan hermona, myös päästänsä vialla. Janne ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheistaan.
‒ Voi saatana. Tästä se soppa nyt syntyi. Ja minä kun olin varma, että kiima on ohi jo. Voi helevetti.
‒ Mikä siinä nyt on. Pistäähän se pitää, Artokin räpläsi jo vyöltään puukkoa.
‒ Nyt klopit puukot tuppeet ja suut umpeen, Jarmo karjaisi ja Artokin jähmettyi niille sijoilleen.
Jarmo kutsui hätäisesti LA-puhelimella jahtipäällikköä. Arto ja Janne seisoivat neuvottomina ja katsoivat saalista.
Eläimet jalkojen liike vaimeni, kunnes lakkasi kokonaan.
Ruho alkoi muuttua.
Se pieneni pienenemistään, vaaleni ja karvat katosivat. Janne alkoi haukkoa henkeään. Sulaa lyijyä kaadettiin hänen jäseniinsä ja käsittämätön raskaus alkoi raastaa häntä maata kohti. Hän putosi polvilleen.
Edessä makasi äiti. Ilkosen alasti ja rinnassaan mustanpunainen reikä. Veren pulppuaminen reijästä oli lakannut. Kaikki liike oli lakannut.
‒ Hirviveriset naiset. Eivät voi vastustaa kiima-aikaa, Jarmo ähkäisi ja pyyhki jotain silmänurkastaan.
Silloin metsä alkoi elää. Ensin sieltä näytti purkautuvan valkoinen haamuarmeija. Lähemmäs päästyään joukko alkoi muistuttaa naislaumaa. Vaalea Virpi etunenässä alastomat tytöt ja naiset juoksivat vauhkoina pellolle. Hiukset hajallaan, tissit heiluen ja rumasti rääkyen he tulivat suoraan kohti. Arto, Jarmo ja Janne seisoivat kuin halvaantuneina. Pian ahnaat sormet tarttuivat pyssyihin, raastoivat vaatteita päältä ja hiuksia päästä. Jalat alkoivat polkea heitä peltoon.
”Äidille pitäisi saada vaatteita päälle. Edes kylpytakki”, Janne ajatteli kaatuessaan maahan.

© Mervi Heikkilä 2015

Kirjoittajasta

Mervi Heikkilä on kirjoittanut runoja, satuja, novelleja ja pari spefi-kirjaa nuorille ja lapsille. Varhaisteini-ikäisille suunnattua Kummajaisten kylä -sarjaa hän kirjoittaa yhdessä Jussi Matilaisen kanssa. Vuonna 2015 julkaistu Louhen liitto puolestaan on suomikummaa vähän isommille lukijoille. Kirja saa jatkoa Kalevalanpäivänä 2016. Heikkilä tuntee olevansa kirjoittamisen pikajuoksija, joten novellit vetävät puoleensa kuin kynttilä yökköstä. Työkseen hän johtaa kirjastopalveluja Seinäjoella ja vapaa-ajallaan hän hoitelee vaihtelevankokoista, yksityistä kotieläintarhaa.

Saatesanat novelliin

Monelle syrjäisessä maalaiskylässä asuvalle miehelle ja nuorukaiselle syksyn hirvijahti on vuoden kohokohta. Sinisalossa, Hirvivuoren Suuren muinaisella reviirillä jahti voi kuitenkin helposti saada yllättäviä käänteitä. Varsinkin, kun taivaalle nousee verikuu.