Enkelit odottivat aidan toisella puolella.

Aita oli korkea, betonia ja piikkilankaa ja valonheittimiä. Se halkoi kaupunkia kuin joessa sukeltava lohikäärme, jonka selkärankaa pitkin kulkevat piikit antoivat selkeän viestin: tämän pedon kanssa ei kannata tulla ryttyilemään.

Siksi me seisoimme kiltisti jonossa osana kerjäläiskulkuetta, joka oli kokoontunut aidan pimeälle puolelle. Ruskalla oli yllään parhaat vaatteensa, pahvilla ja toiveajattelulla paikatut kengät ja minun takkini. Toinen käteni piteli lyhtyä, toinen puristi tiukasti tytön pientä kättä.

”Kauanko me odotetaan vielä?” Ruska nojasi kylkeeni unisena.

”Ei enää kauan”, lupasin, vaikka en tiennyt.

Olimme tulleet tänne joka päivä viikon ajan. Joinakin päivinä portti ei avautunut lainkaan. Mutta toisina päivinä jonosta valittiin muutama lapsi, jotka nousivat ylös ihmisghetosta kohti valoa ja vapautta. Niin meille luvattiin.

Korttelien välissä viuhuva kylmä viima sai minut tärisemään. Päästin hetkeksi irti Ruskan kädestä kietoakseni käsivarret ympärilleni. Minulla oli ylläni vain ohut paita, jonka läpi tuuli puhalsi kylkiluihini kuin keisarin uusista vaatteista, jotka olivat pelkkää kuvitelmaa ja unta.

Samaa unta oli ollut kapinaliike, mellakat, järjen valo jolla kuvittelimme karkottavamme enkeleiksi itseään kutsuvat olennot ja niiden mukanaan tuoman taikauskoisen pimeyden. Ateistikapinaksi nimetty kansannousu kuului uniaikaan, jonka logiikkaa oli jälkikäteen vaikeaa ymmärtää. Olimme tunteneet itsemme niin vahvoiksi ja varmoiksi.

Rannettani ympäröivä polttomerkki hohkasi kylmää. Kiedoin sen ympärille rättejä mennessäni ulos, mutta minusta tuntui silti aina siltä, että kaikki saattoivat nähdä avoimesta haavasta tihkuvan valkoisen hehkun.

Kerran kosketin enkeliä. En tiedä, oliko tarkoitukseni enää vahingoittaa sitä vai jouduinko sen lumoukseen, niin että ojensin käteni sitä kohti kuin lapsi. Tiedän mikä tarkoitukseni oli kiivetessäni piikkilanka-aitaa ylös veitsi hampaissani.

Enkeli kosketti minua, ja se poltti minut tyhjäksi.

Kiedoin käteni Ruskan harteille.

”Kaikki järjestyy. Kyllä ne valitsee sut. Kellä muka olis kauniimpaa sielua?” Napautin Ruskan nenää etusormellani.

”Lopeta, tyhmä”, tyttö sanoi, mutta tunsin hänen naurunsa vartaloani vasten.

Toivo on tehokkain vanginvartija. Lupaus paremmasta tulevaisuudesta oli keino kontrolloida meitä. Tunsin sen luissani, vaikka kaikki muut vakaumukset ja aatteet olivat muuttuneet tuhkaksi.

Mutta tyttö, joka oli elänyt kaduilla vanhempien kadottua kapinassa kykeni sen toivon ansiosta yhä nauramaan. Mikä minä olin ottamaan sitä häneltä pois? Ainakin joillakin meistä oli yhä mahdollisuus. Entinen humanisti ja agitaattori voi vain polttaa viimeiset kirjansa kamiinassa lämmikkeeksi ja yrittää unohtaa, ettei yhden lapsen auttaminen painanut paljon vaakakupissa kapinaa seuranneen hävityksen vastapainona.

Meistä oli tullut läheisiä. Niin toivoin.

”Nyt se alkaa”, Ruska kuiskasi.

Portti avautui hitaasti. Siitä kuului ääni, joka oli kuin vaskien helinää. Portista säteilevä kirkkaus esti näkemästä sen toiselle puolelle, ja minun oli pakko varjostaa silmiä kädelläni.

Kaksi pitkää, hehkuvaa hahmoa astui ulos portista ja lähti etenemään kulkueen molemmin puolin. Ne olivat ihmishahmoisia, mutta niiden vaatteet oli kudottu kirkkaasta valosta, joka imi itseensä lyhtyjen himmeän hehkun, niin että kulkue oli enää kaistale pimeyttä. Jos niillä oli jalat, ne eivät koskeneet maata.

Painoin pääni muiden mukana ja annoin hupun peittää kasvoni. Välillä enkeli pysähtyi jonkin lapsen kohdalle ja kosketti tämän otsaa. Tunsin enkelien läheisyyden painostavana, lähes sietämättömänä kipristelynä sidotussa kädessäni. Hikihelmet kohosivat otsalleni. Ne tunnistivat minut, tiesivät kuka olin, olin siitä varma.

Puristin silmäni kiinni, kun ne kulkivat ohitsemme niin läheltä, että näin niiden armottoman valon rusottavan suljettujen silmäluomieni lävitse. Kun ne olivat jo ohittaneet meidät ja raotin varovasti silmiäni, toinen niistä ojensi kätensä ja laski sormensa viipyillen Ruskan otsalle. Tyttö säpsähti, mutta rentoutui kosketukseen, jota kesti muutaman sekunnin. Sitten enkeli jatkoi kulkuaan ja vei valovaippansa mennessään, ja minä puristin Ruskan tiukasti syliini.

”Kaikki hyvin?” kysyin, vaikka tiesin ettei kysymykseen ollut vastausta.

Tytön silmissä oli tyhjä, hämmentynyt katse, aivan kuin hänen silmänsä olisivat avautuneet toiseen maailmaan, jossa minä en ollut olemassa. Enkelin sormenjäljet hohtivat valkoisina hänen otsallaan. Hän sieti syleilyä hetken ja irrotti sitten käsivarteni ympäriltään varovasti mutta määrätietoisesti. Seisoin paikoillani ja puristin kynsiä kämmeniini, kun hän puikahti pois kulkueesta ja liittyi muihin valittuihin lapsiin, jotka kulkivat hiljaisina omaa kapeaa polkuaan kohti porttia ja tuntematonta.

Oli lähes hiljaista. Kuuntelin vaatteiden kahinaa, jostain kantautuvaa hiljaista itkua, liekkien lepatusta lyhdyissä. Lapset astuivat portista yksi kerrallaan, ja jokaisen pienen vakavan hahmon myötä paino rinnassani kasvoi. Muistin Ruskan kasvot, terävän leuan ja epäilevät silmät, jotka tuijottivat minua portaiden alta. Muistin ensimmäisen kerran kun hän ryömi viereeni nukkumaan ja käpertyi pienelle kerälle selkääni vasten. Kylmät kädet, takkuiset hiukset, säikähtäneen naurun.

Paniikki sävähti lävitseni ja havahdutti minut oudosta horroksesta, johon koko väkijoukko tuntui vajonneen. Viimeinen hahmo oli astumassa portista enkelien välistä. Työnsin ihmisiä pois tieltäni, käytin kyynärpäitäni ja kenkien metallikärkiä päästäkseni läpi tungoksesta. Lopulta pääsin kapealle väylälle, jonka lapset olivat jättäneet jälkeensä ja syöksyin kohti porttia, joka oli jo sulkeutumassa.

”Ruska!”

Olin kuvitellut, että voisin antaa tytön mennä. Eihän hän ollut edes minun tyttöni, ei todella. Olimme tunteneet toisemme vain vuoden päivät ja takertuneet toisiimme, haavoilla ja eksyneitä kun olimme. Syyllisyys painoi minua musertavana. En halunnut huolehtia itsestäni, enkä uskonut pystyväni huolehtimaan kenestäkään muustakaan. Paras palvelus tytölle olisi antaa hänelle mahdollisuus aloittaa uudestaan jossain muualla. Mutta nyt kun näin edessäni sulkeutuvan portin, tiesin ilman epäilyksen häivää, etten voinut päästää hänestä irti. En tietämättä mitä portin takana odotti.

Juoksin kuin tervassa: askeleeni hidastuivat ja muuttuivat raskaiksi. Portin sulkeutumisen metallinen ääni kaikui korvissani. Hetken aikaa näytti siltä kuin en ikinä voisi saavuttaa porttia ajoissa. Haukoin henkeä ja suljin silmäni ja korvani kaikelta muulta. Kohina eteni mukanani kuin tuulenpuuska kun ohitin ihmisjoukon, kädet ojentuivat tarttuakseen minuun, mutta hädin tuskin huomasin niitä tunkeutuessani eteenpäin. Näin vain portista kajastavan valon, joka oli kaventunut ohueksi juovaksi. Se oli kuin sulkeutuva silmä. Jos se ehtisi sulkeutua ja yö laskeutua, menettäisin kaiken.

Portin suunnattomat mittasuhteet olivat pettäviä. Olemattomalta näyttänyt rako oli puolen metrin aukko, josta heittäydyin sisään viime hetkellä. Kaaduin kyljelleni ja kierin eteenpäin, vaskien ääni kumisi korvissani kuin ukkosmyrsky, kirkkaus sokaisi minut, tunsin allani maapallon pyörivän avaruuden halki. Kaikki oli liian suurta. Puristin kädet korvilleni ja painoin pääni rintaa vasten.

Hetken kuluttua havahduin hiljaisuuteen. Avasin silmäni. Tuijotin suljettua porttia, jonka hehku oli himmennyt tummuneeksi hopeaksi. Tällä puolella erotin jälkiä, epätasaisuuksia, jalansijoja, aivan kuin joku olisi epätoivoisesti pyrkinyt portin yli. Pudistin päätäni ja nousin käsieni varaan.

Tuijotin rokonarpista kuumaisemaa, jota täplittivät rotkot ja kraaterit. Sulanut kivi ja asfaltti muodostivat monivärisiä jokia, jotka olivat ikuisesti jähmettyneet paikoilleen. Kaukana horisontissa erotin rakennusten ääriviivoja, korkeita hienopiirteisiä torneja ja kaaria, unesta karanneita. Minun ja niiden välillä aukesi taistelun runtelema joutomaa. Mutta autiuden keskellä oli saareke, joka hehkui omaa oranssinkatkuista loistettaan. Lähdin kompuroimaan sitä kohti epätoivon antamin voimin.

Kukkulan juurelle saavuttuani hehku oli niin voimakasta, että tuntui kuin se olisi valaissut sisukseni ja julistanut maailmalle luideni muodon, jokaisen hiuksenhienon särön ja puuttuvan hampaan. Irrotin kankaan käteni ympäriltä ja sidoin sen silmilleni. Näin senkin läpi tarpeeksi erottaakseni kukkulaa kiertävien portaiden ääriviivat.

Hiivin ylöspäin askel kerrallaan rinnettä vasten painautuneena. Ylhäältä kuului ääniä – kuin suurten rattaiden jauhantaa ja valtavien lakanoiden lepatusta. Niihin sekoittui humiseva ääni, jota en tunnistanut. Ilma muuttui sitä kuumemmaksi mitä ylemmäksi pääsin. Hiki valui pitkin kasvojani ja imeytyi silmiäni peittävään siteeseen.

Lopulta saavutin portaiden yläpään. Kukkulan seinämä peitti minut vielä näkyvistä. Painauduin sitä vasten ja kurkistin varovasti kukkulan laelle.

Sietämätön kuumuus leimahti vasten kasvojani. Tuijotin edessäni avautuvaa näkymää. Tärisevin sormin revin siteen silmiltäni.

Kukkulan korkeimmalla kohdalla oli suunnaton rakennelma, josta kuumuus ja kullankarvainen hehku olivat lähtöisin. Kierteiset putket ja savuhormit kiemurtelivat sen massiivisia kylkiä pitkin. Koneen oma kuumuus oli sulattanut sen perustuksia niin, että näytti siltä kuin se olisi kasvattanut juuria maan kiehuvaan ytimeen. Laitteen savupiippu kohosi sen yläpuolella tornin lailla, ja siitä tuprahtelevat savupilvet sumensivat taivaan.

Otin muutaman horjuvan askeleen lähemmäs. Mieleni kieltäytyi käsittämästä näkemääni.

Enkelit työskentelivät koneen ympärillä. Tällä puolella porttia ne olivat vapaita inhimillisen käsityskyvyn kahleista. Ne olivat muuttuvia kuin meri, suuria kuin avaruus. Painovoimaa uhmaavien siipien varjossa olin niin merkityksetön, ettei kukaan huomannut minua, kun lähestyin konetta.

Mitä lähemmäs pääsin, sitä sietämättömämmäksi äänien kakofonia nousi. Tajusin, etteivät kaikki äänet lähteneet laitteesta. Enkelit lauloivat työskennellessään. Huilujen, rumpujen ja sitrojen äänet kumisivat kalloni halki kuin lauma myytistä karanneita hevosia. Niiden alla tulen humina oli tumma bassonuotti. Näin yhden enkelin käyttelevän valtavia palkeita, toisen kohentavan valkeaa.

Lapsijono eteni kohti polttouunin ammottavaa kitaa hiljaisena ja rauhallisena.

Yksi kerrallaan lapset astuivat enkelin kämmenelle. Yksi kerrallaan lapset kohotettiin ylös uunin luukulle. Yksi kerrallaan he astuivat tuliseen pätsiin.

Tämä oli totuus, kaikki gheton asukkaiden painajaiset yhdessä groteskissa maalauksessa.

Silmäni olivat jähmettyneet auki. Vesi juoksi pitkin nokisia poskiani. Lähdin juoksemaan kohti polttouunia. Ajatukseni olivat pysähtyneet kauheaan heräämisen hetkeen. En ajatellut pelastavani Ruskaa, tuhoavani konetta, heittäytyväni itse tuleen. Jokin hirvittävä vetovoima vei minua sitä kohti kuin lyhdyn liekki koiperhosta.

Aloin erottaa enkelien äänestä sanoja, metallinkimaltavia äänteitä, jotka ylittivät sanojen ja syntaksin tason ja pureutuivat suoraan merkitykseen.

”Herra, ota vastaan tämä lahja, puhdas sielu joka sinua miellyttää. Katkaise kahleemme ja anna meidän jälleen kohota korkeuksiisi.”

Hetken ajan erotin enkelien kahleet: piikikkään kruunun, painavan nilkkarenkaan, siipiä puhkovan valonauhan.

Ne eivät olleet valloittajia vaan vankeja. Ne eivät olleet pelastajia vaan teloittajia.

Viimeinen lapsi seisoi enkelin kädellä. Alhaisesta asemastani en erottanut oliko se poika vai tyttö. Se olisi yhtä hyvin voinut olla Ruska.

”Niin kaunis sielu”, kuulin enkelien äänen kehräävän.

”Sinä olet hyvä ja täydellinen.”

”Me kiitämme sinua.”

Lapsi otti viimeisen askeleensa tuleen. Minä huusin. Hetken ajan pienen ihmishahmon ääriviivat erottuivat liekkien keskeltä, kunnes kuumuus sulatti lihan ja poltti luut tuhkaksi.

Enkelien aneet kohosivat savupiipusta kohti taivasta ja kipinät synnyttivät uusia tähtiä.

 

(c) Suvi Kauppila 2014

---

 

Kirjoittajasta

Suvi Kauppila on turkulainen kirjoittaja, jolla on epäilyttävä runomenneisyys. Fantastiset seikkailut ja historialliset aiheet ovat lähellä hänen sydäntään. Tekijän novelleja on julkaistu aiemmin Aavetaajuus-antologioissa.

Kirjoittajan saatesanat novelliin

”Kirjoitin Enkelien aneet kesän 2015 Camp NaNoWrimo-tapahtuman aikana. Tarkoituksenani oli kirjoittaa kokoelmallinen toisiinsa liittyviä novelleja. Kokoelma jäi syntymättä, mutta syntyipähän tämä novelli. Enkelidystopia on pyörinyt mielessäni vuosia ja kokenut erilaisia inkarnaatioita. Tässä on niistä yksi.”